unettomuutta

Koko kesä on ollut vähän outo. Tuntuu, että olen lähinnä nukkunut huonosti ja ravannut sairaalassa muiden asioilla. Oon ollut yötöissä ja sit iltapäivisin kuskaillut mammaa lääkäriin ja magneettikuvauksiin ja ties mihin, koska siltä löytyi keväällä rintasyövän esiaste. Sen takia en ole oikein nukkunut. Ja oli myös keittiöremontti, joka sekin valvotti aika kiitettävästi. Sit äiti sai kaksi viikko sitten lievän aivoinfarktin ja senkin takia oon ollut sairaalassa paljon. TYKS-kesä 2k19. Äiti on päässyt jo kotiin ja voi koko homman huomioon ottaen ihan hyvin, mutta olen edelleen tosi ahdistunut kaikesta. Jotenkin se pelästys ei poistu. Olin vanhempien luona sinä iltana, kun äitiä alkoi ensin huimata ja sitten se alkoi oksentaa ja koko tilanne eskaloitui niin pahaksi, että isä soitti ambulanssin. Siinä kun katselin ensihoitajia ja hätääntynyttä ja oksentavaa äitiäni, mietin vaan, että kuinka paljon haluaisinkaan olla kotona, olla näkemättä tätä. Lapsena kai tottuu sellaiseen, että kun itseään pelottaa, vanhempi on rauhallinen ja sanoo, että ei ole mitään hätää ja kaikki tulee menemään hyvin. Lopulta sitä alkaa uskoa ja pelko ehkä laantuu. Sitten kasvaa aikuiseksi ja tavallaan kai olettaa asioiden aina menevän samoin. Sitten niin ei tietenkään käykään ja tuntuu, kuin kaikki mitä koskaan on tiennyt elämästä jotenkin luhistuisi, vaikka loogisesti ajateltuna on kyllä vuosia tiedostanut vanhempienkin olevan vain ihmisiä. Kuka on se rauhoittava järjenääni, kun äiti itkee, koska sillä on niin kamala olo ja sitä pelottaa niin paljon? Ei kukaan. Olen paniikissa monta päivää.

Äidin päästessä kotiin olen edelleen säikkynä. Nukkumaan mennessä äiti sanoo, että sitä huippaa taas vähän, että se johtuisi jostain lääkkeistä. Tunnen kuinka kylmä valahtaa taas mun kehon läpi. Pitää vetää hupparin vetoketju kiinni, kun tärisyttää. En tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. Tuntuu, että äiti on vessassa hirveän kauan. Seison oven edessä ja mietin, pitäisikö kysyä, onko se okei vai olenko liian holhoava, liian säikky. Teen uuniriisipuuroa ja pitäisi sekoittaa sitä, mutta olen polvillani uunin edessä ja itken eikä mistään tule mitään. Itken säikähdystä, joka ei ole vieläkään jättänyt mun kehoa. Ajattelen itkevää äitiä, kun yritän nukahtaa ja valvon valvon valvon. Pelkään, etten saa sitä ikinä mielestäni. Ihan niin kuin jokin olisi mennyt rikki, lapsuus tai jotain, äidin tuoma lohtu ja turva. 

Tekisi mieli googlata, voiko aivoinfarktiin kuolla nukkuessa. Voiko mennä nukkumaan, saada aivoinfarktin ja olla heräämättä? En googlaa, koska en tahdo tietää. Tahdon uskoa, että ei voi nukahtaa ja noin vain kuolla. Olen monta päivää hokenut päässäni älä kuole älä kuole älä kuole älä kuole ihan niin kuin rukoilisin, vaikka oon varmaan menettänyt oikeuteni sellaiseen lopettamalla kaikkeen uskomisen, eroamalla kirkosta. Kenelle puhun? En tiedä. 

Tuntuu, että keho on jossain jatkuvassa stressitilassa. Pää tuntuu sekavalta ja rintaan sattuu, käteen sattuu ja ahdistaa ihan hirveästi kaikki. Ahdistaa, että äiti kuolee, ahdistaa, että itse kuolen johonkin, että tämä käden toistuva puutuminen on merkki jostain. Oon niin loputtoman kyllästynyt näihin kaikkiin psykosomaattisiin oireisiin. Siihen, etten tiedä, mikä on totta ja mikä ei, ettei koskaan saa mitään varmuutta mistään, että pitää vain odottaa, että oireet menisivät ohi ja toivoa, ettei kuole siinä välissä. Kysyn jossain YTHS:n chatissa, voiko särky ja puutuminen johtua jostain lihasjumista, mutta se hoitaja ei vastaa mitään, vaan varaa mulle lääkäriajan. En tahtonut sitä, tahdoin vaan, et joku vakuuttelisi, ettei tässä mitään, et sä kuole. En tahdo mennä lääkäriin turhan takia, ettei ne kirjaa sinne jonnekin, et tä on tää luulosairas kaheli, älkää ottako sitä vakavasti. Ajan taas töihin ja mulla on niin huono olo, että oon lähes varma, että saan sydänkohtauksen tai paniikkikohtauksen, mutten saa kumpaakaan ja perillä itken autossa. Toivon, että meteoriitti osuisi meihin eikä kenenkään tarvitsisi ajatella enää mitään.

Mulla on ollut kuvottava olo jo viikon ja outo jatkuvasti muuttuva vatsakipu, ja oon diagnosoinut itselleni mm. vatsahaavan, suolistosyövän, umpisuolen tulehduksen ja mahatulehduksen ja ties mitä. Ehkä mua vaan ahdistaa näin paljon, ehkä söin jotain huonoa, ehkä tää on liioitellun voimakkaasti ja aikaisin alkanut PMS, ehkä tää liittyy tähän nuhaan, jonka sain pari päivää sitten. Ehkä pitäisi oikeasti mennä lääkäriin. Yläselkä ja rintakin särkee. Tuntuu, ettei ole kehonosaa, johon ei olisi koskenut viimeisen kahden viikon aikana. Kaikki vaan tuntuu nyt kasaantuvan mun päälle yhtä aikaa ja se rauhoittava järjen ääni on täysin hukassa. Tahtoisin osata olla ahdistumatta jokaisesta särystä näin paljon, olla edes vähemmän luulosairas. En tiedä, mitä kehoni käy läpi, mut se vois loppua jo. Oon niin väsynyt. Tahtoisin nukkua seuraavat 3kk, mutta en saa ahdistukselta unta.