Mä ajattelin pienenä, että mä olen luova. Määritin itseäni sen kautta varmaan vielä lukiossakin. Ajattelin, et mä olen se luova tyyppi. Tykkään kirjoittaa ja piirtää, ideoida kaikkea mahdollisimman vapaasti, suunnitella ja toteuttaa erilaisia projekteja. Jne. Ajattelin, et haluun koulun jälkeen jollekin luovalle alalle. Haluun työkseni kirjoittaa ja ideoida, en tehdä mitään mekaanista. Ajattelin, et luovuus on mun vahvuus, se asia, jossa olen oikeasti hyvä, keskivertoa parempi. En tiedä, että missä ja miten jokin meni pieleen, mutta tuntuu, ettei mussa nykyään enää ole yhtään luovaa solua. Kaikki luova ahdistaa. Pitäisi suunnitella joku tasa-arvoa edistävä projekti? Ahdistaa. Multa ei tule yhtään ideaa projektin edistämiseksi. Pitäisi kirjoittaa gradua? Ahdistaa. Sotkeudun lauserakenteisiin ja kielen tönkköyteen. Pitäisi suunnitella oppitunteja? Ahdistaa. Keksin vain tylsiä opejohtoisia juttuja. Ohjaaja ilmoittaa iloisesti, että saan täysin vapaat kädet suunnitella, minkälaiset tunnit haluan. "Eikö ookin kivaa?" No ei ole, AHDISTAA. Tykkään nykyään kaikesta mekaanisesta, esim. litteroinnista. Tykkään pilkkoa kieltä palasiksi, foneemeiksi, johtimiksi, liitepartikkeleiksi, suffikseiksi. Kielenhuolto on turvallista, pitää vain osata säännöt ja pärjää. Tuntuu surkealta, että kaikki se mitä olin joskus, on tuonut mut tänne, tähän hetkeen, joka ei tunnu mulle enää yhtään sopivalta. En tiedä olenko muuttunut perustavanlaatuisesti, vai peittääkö ahdistus vain kaiken entisen alleen. Tiedän, et jos voisin kertoa yläkouluikäiselle itselleni, minkälaisia kouluhommia mulla nykyään on, ajattelisin varmaan, et kuulostaapa tulevaisuus kivalta. Tavallaan tää kaikki on just sitä, mistä tykkäsin joskus lapsena ja teininä. Tykkään suunnitella tunteja, mutta mun ahdistus ei. Vai oonko se vaan minä sittenkin? Tein jonkin aikaa sitten netissä jotain persoonallisuustestiä ja jätin sen kesken, koska ahdistuin niistä kysymyksistä liikaa. En tiennyt, et pitäisikö vastata sen perusteella, miten haluaisin missäkin tilanteessa toimia vai miten todellisuudessa toimisin, koska en ahdistuksen ja pelon takia koskaan toimi niin kuin todella haluaisin. En tiedä kuka olen. Tai miten kuvailisin tai määrittelisin itseäni.
Hyperventiloin ekaa kertaa koskaan joku perjantai ehkä kuukausi sitten. En oikein tiedä, mikä sen aiheutti ja siksi sitä oli niin vaikea saada laantumaan. Mulla on ollut varmaan jo kymmenen vuotta psykosomaattisia hengitysoireita, joihin en ole pystynyt löytämään selkeää syytä. Kaikki mielenterveyspuolen ihmiset ovat aina luulleet, että puhun hyperventiloinnista, vaikka oon aina sanonut, ettei kyse ole siitä. Nuorten psykopolin hoitaja lässytti aina jotain, et "Tiedätkö, on olemassa sellaista ylihengittämistä..." Joo joo, tiedän kyllä! Tämä ei ole sitä! Ja aina se vaan jatkoi siitä puhumista.. Terapeuttikin on puhunut lähinnä hyperventiloinnista ja mua turhauttaa, kuinka mua ei kuunnella, kuinka mun sanaa ei uskota, vaikka kyse on mun kehossa tapahtuvasta reaktiosta, josta kellään muulla kuin mulla ei ole omakohtaista kokemusta. Ja sen perjantain perusteella olen ollut oikeassa koko ajan.
Tuntuu, että oon tosi hukassa sen suhteen kuka tai mitä oon. Tehtiin opeopintojen kandia kirjoittamisen kautta tapahtuvasta identiteettityöstä (ja miten äikän opet voisi tukea sitä jne.) ja jouduin sen puitteessa lukemaan paljon identiteetistä. Identiteetti on käsitteenä monimutkainen ja laajalti eri tieteenaloilla hyvinkin eri tavoin määritelty, mut kaikki meidän lähteet ainakin tuntui olevan sitä mieltä, et identiteettityö on koko elämän läpi jatkuva prosessi. Et on kai ihan normaalia etsiä itseään jatkuvasti. Satuin tänään lukemaan jotain mun terapian loppuraporttia, jossa luki, et mun kohdalla "teini-iän masennuksen myötä nuoruuteen liittyvä identiteettityö jollain tasolla pysähtyi". En tiedä, miten jatkaisin tästä. Tiedän, et ahdistuksen takia en voi luottaa kaikkiin omiin ajatuksiini. Tiedän, et kaikki mun tuntemat ihmiset ei vihaa mua, vaikka musta aina siltä tuntuukin. Mut tästä päästään siihen, et en enää oikein tiedä, mihin voin luottaa, mikä on totta ja mikä ei. Tiedän, et terapian yks pointti on ollut siinä, et terapeutti kyseenalaistaa mun ajatuksia ja se on auttanut mua paljon. Samalla tuntuu kuitenkin siltä, ettei mua uskota ja sen kautta en osaa itsekään enää uskoa itseäni. Pystyn näkemään ahdistuksen läpi ja tiedän, et nää asiat ei ole tosia vaan ahdistuksen synnyttämiä. Sit on asioita, joiden tiedän olevan tosia, puhun niistä terapiassa ja mua kyseenalaistetaan uudestaan ja uudestaan, vaikka vakuutan joka kerta, ettei kyse ole mistään mun tulkinnoista vaan tosiasioista (esim. koko hengitysjuttu). Lopulta alkaa kyseenalaistaa kaikkea. Kuka mä olen, jos mikään mun havainto tai tulkinta ei olekaan totta? Kehen tässä enää voi luottaa jos ei itseensä?
Mun terapia loppui joulukuussa Kelan tuen loppumiseen. Oon välillä ollut tosi hajalla siitä. Suurin osa vuodesta on kuitenkin mennyt järjettömässä kiireessä ja sumussa, enkä ole ehtinyt murehtia henkilökohtaisia asioita. Oon käynyt terapiassa muutaman kerran maksaen sen koko summan itse ja se on ihan liian kallista mulle. Itkin kaikilla viimeisillä virallisilla kerroilla ja oon itkenyt kaikilla niitä seuranneilla ajoilla, mikä tuntuu oudolta suhteutettuna siihen, että tätä itkumaratoonia edeltäneen reilun kolmen vuoden terapian aikana itkin vain kerran. Oon miettinyt terapian jatkamista opintolainalla (jota oon nostanut, mutten koskaan käyttänyt), mutta sekin tuntuu tulevaisuuden epätietoisuuden vuoksi ihan kamalan huonolta vaihtoehdolta. Mun opeharkka on paria tehtävää vaille ohitse ja oon ollut järkyttynyt siitä kuinka hauskaa mulla on ollut ja kuinka kivoja oppilaita ne eturivin kiroilevat nuuskahuuliset ADHD jonnetkin on. Kevään väsymyksen keskellä on kuitenkin alkanut yhä enemmän tuntua siltä, ettei musta koskaan ole työelämään. Tuntuu, etten koskaan saa suunniteltua tarpeeksi tunteja tai tarkastettua kaikkia kirjoitelmia, kun kaikki pienetkin jutut aiheuttaa aina hirveää paniikkia ja kuolemanpelkoa. Jos rahoitan terapiaa opintolainalla enkä koskaan pystykään tekemään mitään hyväpalkkaista työtä, niin kuinka kusessa loppujen lopuksi olen? En tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä.
tunsin tästä postauksesta monta asiaa tutuksi.
VastaaPoistaensinnäkin kirjoittaminen. en oo varmaan yhtä taitava siinä kuin sinä. mut luulin olevani ihan hyvä. ja siis, kandin sain tehtyy aika hyvin ja sain siitä vitosen. kandia tehdessä tuntui, et meen vaan johonki tietokoneluokkaan ja sit saan tekstiä aikaiseksi (meidän kandi oli lähinnä kirjallisuuskatsaus ja ohjepituus oli 20 sivuu).
nyt oon lähes vuoden tehnyt gradua ja siitä on 14 sivua tehtynä. pitäis kai tehdä vielä ainakin 26. saan koodattuu algoritmei ja tutkittua taulukkoja mut tekstiä en saa tuotettua yhtään. ihan järjettömän vaikeeta.
terapia on ihan vitun paskaa noin niin kuin siinä mielessä, et se on asia, joka pitää ostaa. terapeutteja on niin vähän. mulla meni kolme kuukautta löytää terapeutti, jolla oli edes aikoja ottaa mut tutustumiskäynnille. sitä ennen esim yks vaan ghostas mut (se vastas mun yhteydenottoon, yritin kysyy ajasta, se ei enää vastannu. mun yks ystävä on kokenu tän saman.)
sit lopulta pääsin jonku luokse tutustumiskäynnille. se vaikutti ihan ok:lta nii otin sen. mut just kävin käytännössä siel ekat kolme kuukautta tietämättä et kela myöntäis tukea, koska niillä kesti joku kaks kuukautta tehdä päätös siitä. pelkäsin, ettei ne myöntäis sitä ja joutuisin joka kerrasta maksamaan sen jonku satasen.
oon tosi katkera näistä terapeuttiasioista. jos haluu terapeutiksi, niin pitää maksaa ihan sika kalliita koulutuksia, jotka on pitkiä. sit suurin osa terapeuteista on aika vanhoja. ite en halunnu terapeutille, joka tuntuu liian vanhalta tai sellaiselta, ettei ymmärrä mua. alunperin en ois halunnu myöskään miehelle, mut sellaisen luokse lopulta päädyin.
toivottavasti sulla menis hyvin. oot musta kiva.
Oon kans miettinyt, et mitä jos eläisi sellaisessa maailmassa, jossa mielenterveydestä ei tarvitsis maksaa. Tai et Kela tukis kauemmin kun kolme vuotta. Kaikki mielenterveyteen liittyvä vituttaa mua, vaikka mulle on oikeestaan käynyt hyvä tuuri kaiken suhteen. Mun ei edes oikeestaan tarvinnu etsiä terapeuttia, mut ehkä se on helpompaa täällä kun Helsingissä. Toivottavasti sun terapeutti osoittautuu oikeeksi, vaikka se olikin vaan ok ja mies.
PoistaMulla on gradua kans valmiina joku 15 sivua, mut pitäis vielä kirjoittaa ainakin 65 sivua xd Oon osallistunut johonkin gradupajoihin ja ne on auttaneet mua paljon. Itsenäisesti en saa oikein mitään aikaan. Meidän kirjastokin meni monen vuoden remppaan joten en varmaan valmistu koskaan kun en kotona saa tehtyä mitään. Toisaalta kyl kirjastossakin vaan tuijottelin seinää...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista(tuplat, aiempi kommentti siksi poistettu)
VastaaPoistaTunnistan hyvin tuon mihin voin luottaa jos en edes itseeni -pohdintasi. Olen jossain määrin samoilla tavoilla hukassa itseni kanssa, enkä osaa (enää, nuorempana osasinkin) sanoa tai tunnistaa kuka tai millainen ihminen minä olen. Aivan ristiriitaisetkin seikat tuntuvat pitävän kutinsa joissain tilanteissa tai paikoissa, ja koen olevani jatkuvasti eksyksissä sen suhteen, että mikä itseni suhteen on totta ja mikä ei, olenko tällainen vai tuollainen, mitkä havainnoistani sekä itsestäni että ympäröivästä maailmasta ovat kuvitelmaani tai ahdistuksen sanelemaa värittynyttä heijastusta, ja mikä taas myös muille näyttäytyvää "totuutta" minusta ja muista. Identiteettiprojekti on siis luultavasti tosiaankin koko elämän kestävä asia, sillä itse käyn tässä jo neljättä vuosikymmentäni. En tiedä, miten minuutta voisi vahvistaa, tai miten haitalliset ajatukset osaisi erottaa ihan relevanteista ajatuksista ja havainnoista maailmasta. Kuka minä oikein olen? Lohdullista voi olla se, että näiden ajatusten ja haparoinnin kanssa ei ole yksin tässä maailmassa. Ehkä minuus ei ole muillekaan ihan selkeä paketti.