unettomuutta

Mulla ei ole koskaan ollut näin kiire. Ihan sama mitä olen joskus aikaisemmin sanonut. Tää ylittää kaiken entisen. Viime viikolla söin illalla seitsemän aikaan sängyssä suoraan kasarista nuudeleita ja soijaa, kun mulla ei iltapäivällä ollut ollut aikaa jonottaa ruokalan jonoissa. Sitten oli luentoja ja deadlineja kuuteen.

Oon ehkä vähän kateellinen mun kavereille, kun niillä on viikossa vain maisteriseminaari eikä muuta ja mä oon yliopistolla joka päivä vähintään kymmenen tuntia. Pyöräilen Norssin ja kampusten väliä ja toivon, et ehtisin kaikkien palaverien, observointien, omien tuntien ja luentojen välissä ehkä myös istua hetken kirjastolla, käydä joskus kaupassa ja syödä jotain (ja se gradu, vittu mun pitää kirjoittaa gradukin asdfsdngn). Kaiken sen yli jäävän ajan tuijotan ilman mitään mieltä jotain somefiidiä tai seinää, kun ei jaksa enää ajatella mitään. Ja samaan aikaan olen jostain syystä alkanut vetää puoleeni kaiken maailman tupareita ja baari-iltoja, runoklubeja ja käsityökerhoja ja kaikkiin pitäisi osallistua. Perjantaina nukahdin yhden kaverin sohvalle parin viinilasin ja glögin jälkeen ja kesken Haihurrikaani kutosen. Joku toinen perjantain nukahdin omaan sänkyyni kaikki vaatteet ja valot päällä. Nukkuminen on ihanaa, luoja. 

Mut siis, vaikka kaipaankin omaa aikaa ja Netflixiä ja teen juomista Teeleidissä ja mun kavereiden tyhmiä juttuja niin mulla on silti ollut jotenkin tosi kiva syksy? Oon pitänyt kolme tuntia abeille äikkää ja ne tunnit on menneet niin paljon paremmin mitä jotenkaan koskaan osasin odottaa. Ainakin suhteutettuna siihen miten ensimmäistä tuntia edeltävänä iltana itkin yliopiston kirjastossa sitä, miten en osaa yhtään mitään ja kaikki on yksi suuri katastrofi. Sen tunnin jälkeen sain mun ohjaajalta niin ihanaa palautetta, että meinasin itkeä ihan eri syistä. Musta tuntuu edelleen siltä, etten osaa mitään, mutta ehkä vähän vähemmän. En tiedä miten voisin sisäistää positiivista palautetta jotenkin paremmin. Nyt uskon aina, että kivoja sanovat ihmiset valehtelee (vaik siis eihän siinä olisi mitään järkeä, et mun ohjaaja kehuisi mua jos olisin ihan paska, mut mun päässä se käy täysin järkeen, et nii joo moi). 

On outoa olla taas yläkoulussa. Oon kai ollut jo liian kauan yliopistossa, kun koulumaailma tuntuu niin hassulta ja kaukaiselta. Jossain opintopiirissä istuin pulpetissa, johon oli kirjoitettu suurella "KOMMUNISMI" ja sen ympärille oli kaiverrettu sydän. Viereinen pulpetti oli kaiverrettu täyteen hakaristejä. Joku päivä mua vastaan käveli poika päässään MAGA-lippis. Oon elänyt viimeiset vuodet ihanassa homogeenisessä humanistikuplassani ja nyt oon jotenkin päätynyt yläkouluun, joka on tietenkin yliopiston yhteen tiedekuntaan verrattuna super heterogeeninen. En oikein tiedä miten mun pitäisi suhtautua kaikkiin niihin natsijuttuihin ja homofoobiseen läppään. Oon nähnyt odinit ja nykynatsit ja vastarintaliikkeilijät ja persut sun muut aina vähän sellaisina naurettavina ja surkeina. Niiden ahdistavista ja pelottavista lausunnoista tulee vähemmän pelottavia, kun niitä voi pilkata ja niille voi säälivästi naureskella, mut en voi nauraa näille lapsille. Äh. 

Mut ei kaikki ole kamalaa. Ohjaajan kanssa juttelu on muistuttanut mua siitä, kuinka tavallaan turvallisia paikkoja yläkoulu ja lukiokin oli. Ja siis mua kiusattiin ja pelotti mennä kouluun, mut mulla oli mukavia opettajia ja tuntui aina siltä, että edes joku täällä välittää musta, jotain kiinnostaa miten mä voin ja mua halutaan auttaa. Yliopistossa on aina vähän näkymätön. Massaluentojen luennoitsijat ei tiedä sun nimeä ja tutummatkin opettajat jää etäisiksi. Tuntuu, että täällä lipuu kasvottomana ihmisten ohi, hukkuu väenpaljouteen ja kasvojen merkityksettömyyteen. Mun graduohjaaja on mukava, mutta en tiedä siitä oikein yhtään mitään eikä sekään tiedä musta mun graduaiheen lisäksi varmaan muuta. Ehkä tästä syystä mun on niin vaikeaa ajatella terapian loppumista. Tuntuu, et haen lähelleni edelleen sellaista turvallista aikuista, vaikka mähän oon itse aikuinen? Teen gradua ja mulla on kirjastolla joku oma gradulokero ja Norssin avainkortti kaulassa ja siis en ole koskaan tuntenut itseäni yhtä aikuiseksi kuin nyt. Mut maailma tuntuu silti hirveän turvattomalta. 

Haluaisin mennä kävelylle, mut ulkona on aika ankea ilma ja mun pitäisi analysoida jotain S2-oppijoiden kielitaidon kehitystä. En haluu tehdä tätä tehtävää, koska pelkään, etten osaa tehdä sitä. Oon niin paljon parempi kirjallisuudessa kuin suomessa. Mulla on muutenkin ollut ongelmia noin niinku kaikkien tehtävien kanssa, kun ne on aina jotain itsearviointeja ja jotain päiväkirjamaisia portfoliomerkintöjä. En halua kirjoittaa tuntemattomille ihmisille siitä miltä mikäkin musta nyt tuntuu. Tuntuu, et pitäis luoda joku valepersoona, niin et en joutuisi kirjoittamaan jokaiseen tehtävään, et kaikki ahdistaa ja pelottaa ihan helvetisti. Musta mun asiat ei kuulu näille ihmisille, mutta tuntuu tosi raskaalta ruveta sepittämään jotain fiktiota jokaiseen tehtävään. Eikä se varmaan pidemmän päälle hyödyttäisi mua ollenkaan. Mut en tahdo avautua tuntemattomille opettajille. Äh. 

Ihan hassu syksy. Mulla ei ole moneen vuoteen ollut yhtä hauskaa. Ihan ihme. Ehtispä vaan nukkua vähän enemmän.