Kalja ja palindromit

Oon angstannut pian jo viikon, koska tulin hetkeksi vanhempien luo enkä kai vaan jaksaisi olla täällä nyt yhtään. Oon lähinnä vaivannut yhtä kaveria ja majaillut sen luona. Pelannut simssiä sen parvekkeella ja silitellyt kissaa, kun kaveri on töissä. Mut ei täälläkään ole niin hyvä. Saan kissalta varmaan pian astman. Tykkään Turusta ihan hirveästi, tä on ehkä mun lempikaupunki, mutta en siltikään jaksaisi olla täällä. Haluan kotiin, mut en tiedä onko sielläkään niin hyvä. Tuntuu, et yritän paikkakuntaa vaihtamalla muuttaa jotain, mut mikään ei ikinä muutu. Tai siis ongelmat on kai mussa eikä niinkään kaupungissa.

Oon miettinyt paljon saanko olla surullinen? Onko tää okei? Missä määrin se on normaalia? Pitääkö heti huolestua ja panikoida, jos itkettää? Mä en jaksa lohduttaa itseäni koko ajan. Se on raskasta. Haluun vaan olla. Koko ajan pitäisi olla rauhoittamassa itseään ja yrittää estää nousevaa paniikkia milloin mistäkin pikkuasiasta. Se on raskasta. Mä en jaksa aina. Miksen voi vain olla panikoimatta ja itkemättä? Haluun vaan olla.

Mä toivon, et joku olisi kertonut mulle jo vuosia sitten mitä masennuksesta/ahdistuksesta toipuminen tarkoittaa. Tuntuu typerältä, että olen tajunnut sen vasta nyt. Oon vuosia odottanut, että yksi päivä mun olo onkin jotenkin maagisesti parempi. Mut ei se mene niin? Tuntuu, että jokainen päivä on enemmän tai vähemmän kamppailua itsensä kanssa. Sättimisen ja haukkumisen sijaan lohdutat itse itseäsi, kun olet surullinen, yrität puhua itsellesi järkeä, kun tiedät ajattelevasi virheellisesti itsestäsi, vakuutat kerta toisensa jälkeen, ettet osaa nähdä tulevaisuuteen etkä lukea ajatuksia, joten et voi tietää muiden vihaavan sinua. Ja se on ihan helvetin R A S K A S T A. Miksei kukaan koskaan kertonut mulle tästä? Että pitää käydä läpi tällainen työ. Masennus ja ahdistus on aina olleet mulle sellaisia muodottomia hahmoja, joita on ollut mahdotonta ymmärtää. Siksi on aina tuntunut siltä, ettei niille voi tehdä mitään. Et juttele nyt vaan jonkun terapeutin kanssa ja toivo, et jossain kohtaa alkaa tuntua paremmalta. Ajatus siitä, että ongelma onkin omissa ajatuksissa ja sisäistetyissä ajattelumalleissa on lohdullinen. Voin itse tehdä asioille jotain. Hallitsen itse itseäni. Mut olispa joku kertonut mulle tän jo aiemmin. (Mut täkin kai on vain mun oma kokemus ja mieli toimii miljoonalla eri tavalla eikä kaikki toivu samoin.)

Mun piti mennä lauantaina Provinssiin kuuntelemaan Pvrisia (niinku Lynn Gunn, love youuuuuuu), mut ei ole oikeastaan rahaa ja bussit ja junat kulkee tosi paskasti ellet sitten ole menossa Helsinkiin. Pitäis kai muuttaa Helsinkiin, niin et pääsis edes joskus johonkin.

  

Oon miettinyt paljon sitä miten sanotaan, et pojille opetetaan lapsesta asti, että tunteiden näyttäminen on väärin, et tunteilu on naisellista ja pitää olla MIES. Ei saa itkeä tai tunteilla muutenkaan liikaa jne. Muhun ei tietenkään olla sovellettu tällaista ideologiaa, mut samaistun silti tunteiden häpeilyyn. Mun vanhemmat ei koskaan kai oikein osanneet suhtautua tunteisiin. Ainakaan mun kohdalla ja siksi kai opin, ettei niitä kannata näyttää. Vanhempien reaktio oli aina vihainen tai neuvottoman välinpitämätön.

Luin keväällä Alison Bechdelin omaelämäkerrallisia sarjakuvia ja vaikutuin niistä jotenkin syvästi. Ne sai mut miettimään mun omaa vauva-aikaa ja kuinka paljon se on vaikuttanut siihen minkälainen ihminen nyt olen. Kaikki on tietenkin mutuilua, koska en itse muista mitään, mut tuntuu lohdulliselta edes kuvitella ymmärtävänsä mistä kaikki johtuu. Ottaa vaan päähän ihan vitusti, et vaikka tiedän, et olis kai ihan normaalia joskus kertoa jollekin ystävälle, et oon surullinen tai ahdistunut jostain niin en silti pysty. Tunteet on mulle noloja ja yritän aina välttää niitä. Inhoon jos joku itkee, se on kamalan kiusallista. Inhoon jos joku angstaa somessa tai jakaa jotain nyyhkytarinoita. Tiedän, et ne on oikeasti ihan okei ja joskus tosi tärkeitä, mut mä en haluaisi nähdä niitä. Ärsyttää, että vaikka ehkä ymmärrän itseäni päivä päivältä yhä enemmän niin en silti osaa tehdä millekään mitään, muuttaa itseäni. Olisin nyt edes ollut naisellinen tässä suhteessa, mut ei. (En saanut yksi yö unta ja tajusin jotenkin, etten tällä hetkellä omista yhtään paria korkokenkiä enkä yhtään käsilaukkua. Tää vaivaa mua jostain syystä. Tuntuu, etten osaa olla oikea nainen missään suhteessa.)

Mun isä ajoi joulukuussa pyörällä kolarin asuntoauton kanssa ja vietin pari tosi ahdistavaa tuntia tietämättä mitä tapahtuu. Itkeskelin yksin kotona ottamatta yhteyttä keneenkään. Olisin halunnut kertoa jollekin, koska mua pelotti, mut tällaiset tunteet on kiusallisia, joten en kertonut kenellekään ja pyörin yksin omassa ahdistuksessani. Sit mietin kuinka kiusallista olisi, jos isä kuolisi ja mun pitäisi kertoa asiasta ihmisille. Huoh. Isän on ihan ok nyt, mut toivon vaan, et osaisin hakea lohtua edes joltain, koska ehkä ne tunnit ei olisi olleet niin ikäviä, jos mulla olisi ollut joku, jolle puhua. Ja tiedän, että ihmiset olisi lohduttaneet ja kuunnelleet, jos vain olisin ottanut yhteyttä. Mut en osaa.

Vihaan tätä. Vihaan vihaan vihaan vihaan !!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Mut tapasin keväällä yhden kivan tyypin. Me oltiin molemmat seuraamassa jotain lukion äikän tuntia. Puhuttiin välitunnilla runoista ja meidän kotipaikkakunnista. Mulla oli keväällä orientoiva harkka Norssilla. Syksyllä alkaa varsinainen harkka. Joo, en tiedä mitä tapahtui, mutta musta on nyt tulossa äikän ope. Ainakin paperilla. Työttömyyden ja tulevaisuuden pelko tapahtui? Hassua oli se, että onnistuin samastumaan muutaman äikän tunnin aikana enemmän täysin tuntemattomaan tyttöön kuin yhteenkään mun oman ohjausryhmän tyyppiin. Mun on hirveän vaikea tutustua ihmisiin, kun tuntuu aina siltä, ettei ihmiset yleensä pidä musta. Tai sit tuntuu siltä, ettei mulla ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. Istun niissä meidän ryhmän tapaamisissa ja kuuntelen ihmisten juttuja ja jotenkin... en tiedä. Tuntuu vain tosi ulkopuoliselta, siltä ettei nämä ihmiset ole yhtään mun kaltaisia. Eikä kyse ollut siitä, että muut olisi olleet jotain sellaisia "oon aina halunnut olla opettaja! tää on mun unelmien täyttymys!!" -tyyppisiä ihmisiä. Mut tunnen silti itseni vaan tosi ulkopuoliseksi koko kevään.

Mut kaikki on kai ihan hyvin. Tai paremmin kuin hyvin. Äikän tunnin tyttö asuu mun naapurissa (rakastan ylioppilaskylää!) ja juon aamukahvin joskus sen parvekkeella paossa oman asuntoni remonttimelua. Sen seurassa mulla on rauhallinen olo. Niin kuin en osaisi enää ahdistua mistään. Yksi yö se lukee ääneen Susinukke Kosolan runoja (sain hankittua itselleni sen uusimman runokirjan), mun asunto on tukahduttavan kuuma ja ilma tuntuu seisovan paikoillaan, vaikka parvekkeen ovi on auki. Ulkoa kuuluu naurua ja mulla ei ole varmaan koskaan ollut yhtä kliseinen olo. Juhannuksena sataa ja me katsotaan peiton alla Netflixistä vuorotellen Unbreakable Kimmy Schmidt ja Brooklyn Nine-Nine ja oon niin onnellinen LUOJA. Aaaaaaa. Pelkään, että pilaan taas etäisyydelläni kaiken. Musta tuntuu, et oon pilannut kaikki ihmissuhteeni olemalla etäinen ja tunnetasolla tavoittamattomissa. En tahtoisi menettää tätä.

Yks maanantaina olin baarissa kuuntelemassa palindromeja ja jotain brasilialaista runoilijaa ja pöytä oli täynnä vanhoja ystäviä ja syksyn jälkeen tapaamiani uusia ihmisiä ja kaikkia naurattaa ja mietin miten voi samaan aikaan olla näin onnellinen, kun on kaikki tämä nauru ja kaikki elämäni ihmiset, jotka saa mut tuntemaan lämpimiä asioita ja silti olla samaan aikaan niin lohduttoman surullinen ja väsynyt ja pelokas? Miksei runoja lukeva tyttö vie sitä kaikkea pois, miksei kalja ja palindromit?