10. toukokuuta 2018

Ulostuloja

Oon ollut viime päivät jotenkin ihan kohtuuttoman surullinen kaikesta, vaikka tää on eka kevät vuosiin, kun mulla ei oo ollut mitään kevätmasennusta. Kai mä kasvan. Ja vanhenen. Mut ihmissuhteet sattuu silti edelleen joskus ihan kohtuuttomasti eikä se kai ole asia, joka muuttuu iän myötä. Oma suhtautuminen vastoinkäymisiin ja ristiriitoihin taas... no se voisi muuttua mielellään vielä ties mihin suuntaan. Muuttuisi nyt edes jotenkin. Tahtoisin kirjoittaa tarkemmin, mutta en viitsi puhua ihmisistä ikävään sävyyn. Sanotaan nyt vaikka, että oli hetki, kun koin itseni hyvin ulkopuoliseksi ja loukatuksi, syrjään sysätyksi ja päätin olla hiljaa asiasta, niin ettei muille tulisi paha olo mun pahasta olosta. Ja sitten kaikki tapahtui uudestaan ja valvoin yöni murehtien elämän epäreiluutta ja yksinäisyyttäni ja miettien, et jos kuitenkin ylireagoin. Elämässä nyt vain sattuu harmillisia sattumia eikä kukaan kai ole tahtonut mulle mitään pahaa. Ilmeisesti toimiviin ihmissuhteisiin kuuluu se, et toiselle voi sanoa, jos niiden tekemiset on loukanneet. Mut mä angstaan mieluummin yksin enkä koskaan kerro kenellekään yhtään mitään.

Oon kirjoittanut tätä postausta jo varmaan viidesti. Kuudesti? Koskaan ei tunnu tarpeeksi hyvältä. Tuntuu vaikealta puhua omista asioista. Mun terapia loppuu vuoden lopussa. Oon silti jo yrittänyt oppia elämään ilman terapiaa, ja mulla on projekti. Tuntuu, et kun on terapia niin ei oikeastaan tarvitse puhua asioista kavereiden kanssa. Voi vaan odottaa, että pääsee juttelemaan tyypille, jolle maksan mun sekoilun kuuntelemisesta. Mut terapia loppuu lopulta. Oon yrittänyt avautua ihmisille ja mulla on projektina kaikenlaiset ulostulot ja mitkä ikinä. Uudenvuodenlupauksina, et kerro tästä ja tästä tuolle ja tuolle. Yritän tulevaisuudessa olla avoimempi ja ehkä sen myötä vapaampi. Onneksi on vasta toukokuu, koska toistaiseksi en ole edennyt vielä mihinkään.

Tavallaan tahtoisin kirjoittaa kaikesta, mutta on asioita, joita on ollut vaikeaa jakaa edes netissä. Olen vuosien aikana kirjoittanut ihan hiton henkilökohtaisista ja usein myös typeristä asioista ja ties kuka niitä on lukenut. Mua kaduttaa monet mun jakamat asiat. Kun oot kuusitoista ja masentunut ja koulukiusattu niin asiat näkee tosi mustavalkoisina. Sitten kirjoitat ne ylös ja jaat nettiin tuntemattomille ja asioiden oikea laita vääristyy ties mihin suuntaan. Ja muutenkin, kuinka moni teini oikeasti tietää mistään mitään tai tuntee itsensä. Mä täytin tänään 24 enkä tiedä tunnenko itseäni vieläkään. Tuntuu, että yliopistoaika on myllännyt mun identiteettiä todella paljon. Täällä oon kai tavallaan voinut olla ensimmäistä kertaa kunnolla oma itseni. Ja masennuskin on hellittänyt otettaan niin, että olen pystynyt ekaa kertaa lapsuuden jälkeen hahmottamaan kuka oikeasti olen ilman jotain sairautta. Mut niin joo, kaikki on edelleen kovin epäselvää, mutta olen matkalla johonkin!

Tavallaan pelkään, etten ole oikeasti minä vaan, et rakennun random palasista, jotka olen matkinut sen mukaan mikä on muotia ja mikä kuuluun siihen imagoon, johon yritän pyrkiä. Ja siis niistä palasistahan mä varmaan rakennunkin, mutta miksi se en silloin olisi minä? Aina välillä mua ärsyttää se, että kuinka kävelevä humanistiklisee osaan olla ja mietin näkeekö muut mua sellaisena. Mut mitä pahaa olla humanistiklisee ja miksei se voisi olla se oikea minä? En tiedä ymmärtääkö kukaan mitä ajan takaa tällä. Pelkään esimerkiksi, ettei päätökseni olla syömättä lihaa ole tarpeeksi autenttinen, koska se sopii humanistikliseeseen. Pelkään, ettei se ole oikeasti musta lähtöisin vaan jotain, mihin olen päätynyt, koska se on muotia, koska se sopii humanistikliseeseen, koska mun kaverit ei syö lihaa. Mutta onko kukaan meistä kovinkaan autenttinen? Eikö kaikki saa vaikutteita kaikkialta? En usko, että kukaan voi loppujen lopuksi olla kovinkaan alkuperäinen. Eikä siinä ole mitään pahaa.


Fuksivuonna ihastuin yhteen tyttöön mun ainejärjestöstä ja se ei oikeastaan tullut mulle mitenkään yllätyksenä vaan lähinnä vahvisti epämääräisiä vuosien takaisia epäilyksiä ja jäi siksi kokemuksena sellaiselle "hmm ok" -tasolle. Sen jälkeen kaikki on kuitenkin ollut aaltoilua suuntaan ja toiseen ja mun on ollut vaikea olla itseni kanssa tai esim. kirjoittaa tänne oikein mitään. Tavallaan tääkin on yksi osa sitä humanististereotypiaa ja jo useamman vuoden jälkeen epäilen edelleen kaikkea. Tunnenko mitä tunnen, koska se on viime vuosina ollut niin esillä, koska se sopii humanistikliseeseen, koska lähes kukaan mun kavereista ei ole hetero (tervetuloa opiskelemaan taideaineita i guess). Mut ehkä tämä ei ole asia, jonka voisi noin vain matkia.

Kaikki se aaltoilu ja yleinen epävarmuus. Kaipasin niin paljon järkeä ja varmuutta ja sellaista valaistumista kaikesta. 25.3.2016 kirjoitin blogiin:
"Kaipaan edelleen sitä maagista ahaa-elämystä, jonka olen olettanut saapuvan ihmisille kun ne tajuaa, ettei ne ole heteroita. Mä olen kaivannut sitä niin hirveästi, mutta samalla alistunut ajatukseen, etten koskaan koe mitään vastaavaa, koska olen hetero. Olen ajatellut, että koska mut on alusta asti kasvatettu heteroksi ja koska en olekaan missään vaiheessa tajunnut olevani esim. lesbo vaan jatkanut normien mukaisesti heteroa linjaani, niin tällainen omaa seksuaalisuutta koskeva valaistuminen ei ole ollut mua varten. Musta tuntuu, etten mä koskaan teininä varsinaisesti tajunnut pitäväni miehistä. Musta tuntuu, ettei musta ikinä tuntunut yhtään miltään ja ajattelin, et näin tän kuuluukin mennä. Oon kuvitellut sen hetken sellaiseksi 'tää tuntuu tosi oikealta, tää on se mun juttu' -tyyppiseksi tajunnan avartumiseksi. En ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Kaikki lähinnä tuntuu jollain tapaa väärältä. Ei niinkään minään huutavina stop-merkkeinä tai varoituskolmioina vaan sellaisena hiljaisena epämukavuutena ja tyytymättömyytenä. Ja samaan aikaan olen ajatellut, että juuri näin musta kuuluukin tuntua."
Ja tiedättekö mitä? Musta tuntuu, että mä olen vihdoin saavuttanut sen kauan kaipaamani ahaa-elämyksen. Eikä se tullut silloin fuksivuonna vaan muutama vuosi myöhemmin ihan erilaisessa tilanteessa. Eikä se tavallaan ollut yhtään sellaista, kuin olin olettanut, mutta samalla se täytti sen kaipauksen nakertaman aukon, joka oli vaivannut mua yläkoulusta asti. Ja vinkki vitonen menneelle itselleni: Jos et oo ikinä tajunnut pitäväsi miehistä ja jos kaikki on aina tuntunut jotenkin väärältä, niin ehkä siinä on jotain perää. Kannattais ehkä tutkii vähän tarkemmin. Mut ei asioita kai voi hoputtaa.

Olen yrittänyt oppia elämään sen ajatuksen kanssa, että asia, jota jostain syystä pelkäsin lapsena on oikeasti käynyt toteen ja se tuntuu ajatuksena kummalta. En tiedä mitä te pelkäsitte esiteineinä, mut mä pelkäsin olevani lesbo enemmän kuin kuolemaa tai pimeää. Ja vaikka siis oma ajatusmaailma on noista alakoulun viimeisistä vuosista muuttunut, niin on koko homma jotenkin vaan ajatuksena outo. Turhauttaa, et kaikki on tuntunut niin vaikealta. Eka päiväkirjamerkintä aiheesta on vasta 12.3.2015 ja sekin vain sellainen hätäinen loppuhuomautus, jonka jälkeen pakenin paikalta enkä kirjoittanut mitään puoleen vuoteen. En muista kuinka monta vuotta mulla kesti kerätä itseäni niin, et sain kirjoitettua ylös edes sen verran.

Elämä on edelleen tosi epävarmaa ja epämääräistä, mut kaikki on nyt ihan okei kuitenkin. Kaiken tämän jaarittelun tarkoitus kai oli kertoa kuinka mä olen matkalla johonkin ja, et mä oikeasti uskon pääseväni sinne. Kaikesta huolimatta. Välillä mut valtaa sellainen pakahduttava onnen tunne siitä, että mä oikeasti saan olla tällainen, että saan pitää juuri näistä asioista. Toki moni asia on edelleen ongelmallinen, mutta aina välillä olen niin helpottunut kaikesta. Mun on viimeisen vuoden aikana ollut paljon helpompi elää itseni kanssa kuin ennen. Moni asia kulminoituu juuri seksuaalisuuteen ja esim. siihen mitä on olla nainen. On huojentavaa vihdoinkin todella ymmärtää, ettei mun tarvitse olla mitään mitä en halua olla, ja et ei ole yhtä oikeaa tapaa olla nainen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla yhtään mitään ja voin tehdä mitä haluan piittaamatta siitä mitä yhteiskunta multa odottaa tai vaatii. 

Hyvää kevättä ja kesää kaikille, kiitos jos luin loppuun asti. ♥

2 kommenttia:

Kiitos kaunis.