Why you wanna play someone and leave yourself to drop dead?

Mun syksy ei ole ollut kovinkaan hyvä. Vielä elokuussa olin täynnä uskoa ja puhkuin energiaa ja toivoa. Kirjoitin tännekin pitkän tekstin positiivisuudesta ja elämänilosta, mutta en koskaan julkaissut sitä. Nyt näin muutama kuukausi myöhemmin koko teksti tuntuu naiivilta. Aikaisin syksyllä terapia sohaisi mua arkaan paikkaan ja kaikki on ollut vähän alamäkipainotteista sen jälkeen. Pari päivää sen terapiakerran jälkeen sain tietää päässeeni ruotsista läpi, hain kandin tutkintoa ja yksi ystävä ilmestyi ilmoittamatta ovelleni kuohuviinipullon kanssa. Alakuloni katosi ja luulin pelastuneeni, mutta hiljalleen, kuin hiipien, sen jälkeen kaikki on vähitellen muuttunut melankolisemmaksi ja mieli ankeammaksi. En oikein tiedä mitä sanoisin.

Viime kuussa söin hetken isotretinoiinia akneen, kunnes muutaman viikon päästä heräsin aamulla pää täynnä pelottavia pakkoajatuksia. Olo paheni nopeasti siihen pisteeseen, että olin varma tekeväni maailmalla suuren palveluksen tappamalla itseni. Kävin luennoilla tavalliseen tapaan, mutta lähes kaiken muun ajan nukuin, koska en uskaltanut olla hereillä. Jäin kaikissa koulutöissä jälkeen. Isotretinoiinin ja masennuksen (ja muiden mielenterveysongelmien) yhteys on kiistelty ja luin siitä kaikenlaista tutkimusta ja keskustelua. Lopulta uskalsin soitta lääkärille ja lopetin lääkkeen syömisen. Olo palasi suhteellisen normaaliksi viikossa. Mun on vaikeaa ajatella noita muutamaa viikkoa. Pelkäsin ja inhosin itseäni ja dissosioin jatkuvasti. Pää täynnä pelottavia ajatuksia, joista en päässyt eroon. Periaatteessa oon kai taas ihan okei, mutta kyllä tuo jätti jälkensä. Pelkään saman tapahtuvan uudelleen, vaikken enää sitä lääkettä syökään. Pakkoajatuksista en myöskään ole päässyt täysin eroon, vaikka nyt pystynkin tavallaan näkemään niiden läpi. Silti ne ahdistaa välillä ihan hirveästi. Viime yönä en saanut kunnolla unta, koska pää oli taas täynnä pelottavia ajatuksia ja heräilin jatkuvasti kuin joihinkin sähköiskuihin. Tämä ei ole mikään lääkkeiden vastainen kirjoitus, mulla ei ole edelleenkään mitään isotretinoiinia tai muita vastaavia lääkkeitä vastaan. Ehkä suosittelisin vaan suhtautumaan niihin suurella varauksella. Varsinkin jos on mielenterveystaustaa. Ja reagoimaan nopeasti, jos mieliala heittää täydellistä kärrynpyörää.

Mun terapia loppuu elokuussa ja se pelottaa mua ihan valtavasti. Varsinkin nyt kun tuntuu ottaneen ihan hirveästi takapakkia. Syyskuussa luulin tajunneeni jotain tosi tärkeää ja tehneeni läpimurron ja ehkä oikeasti tajusinkin jotain, mutta loppujen lopuksi mikään ei olekaan muuttunut. Elokuussa huomasin lääkärin kirjoittaneen mun diagnoosiksi pitkäaikaisen masennuksen ja se on ehkä ruokkinut pessimististä elämänasennettani. Vuosia kestänyt alakulo, välissä muutamia hyviä kausia, mihin tämä tästä enää muuttuisi? Tuntuu, ettei mulla ole elämältä mitään konkreettista odotettavaa, mitään mihin pyrkiä. Viimeiset yksitoista vuotta olen enemmän tai vähemmän odottanut, että olisin jo vanha ja elämä loppuisi. Tuntuu masentavalta ajatella, että seuraavat seitsemänkymmentä vuotta olisivat samanlaisia. Pakko löytää joku merkitys elämälle, muuten tästä ei koskaan tule yhtään mitään. 

Ärsyttää oma pää ja kuinka huonosti se toimii. Tiedostan kaikki vinoumat, jotka mun ajattelussa on ja tiedän, etten ehkä ole niin huono ihminen mitä aina luulen olevani, mutta en silti osaa tehdä asialle mitään. Ja se turhauttaa. Luulin joskus, että olisin jo ikään kuin jättänyt kiusaamisen taakseni ja käsitellyt asian loppuun, mutta todellisuudessa kaikki nykyiset ongelmani voidaan jäljittää kiusaamiseen. En vihannut itseäni ennen yläastetta ja nyt kaikki ongelmani johtuvat siitä, kuinka paljon vihaan itseäni. Sitten vielä niin moni asia nykyhetkessä ruokkii itsevihaa aina vain lisää ja lisää. Ennen mua huoletti oman alan työllisyystilanne, mutta nykyisin stressaan enemmän sitä kuinka jokainen vastaantulija varmasti vihaa ja halveksii mua, koska olen tällainen yhteiskunnan varoja kuluttava huuhaa-humanisti. Mun on vaikea keksiä gradulleni aihetta, koska kaikki oman alan tutkimuskohteet tuntuvat täysin merkityksettömiltä. Ihan sama kiinnostaako ne mua vai ei. En enää tiedä mitkä ajatukset ovat oikeasti mun omia ja mitkä muualta omaksuttuja. Tuntuu, et kun itseluottamus on niin alhainen niin sitä ikään kuin vain pesusienen tavoin imee itseensä kaiken ympärillä sanotun ilman mitään filttereitä tai kriittisyyttä. Olen alkanut aristella omalla murteella puhumistakin, koska vuosi toisensa perään Turun murre julistetaan aina Suomen rumimmaksi murteeksi, aina joku jossain haukkuu ketä-sanan käyttöä ja kaveritkin jatkuvasti huomauttelee leikkimielisesti mun puheesta, korjaa sitä. En mä itse edes puhu sitä vanhaa Turkua, mutta tuntuu ikävältä, kun aina saa kuulla kuinka kamalan rumalta se kuulostaa ja itse taas yhdistää sen vanhempiin ja isovanhempiin, kotoisaan ja lämpimään tunteeseen. Ja mä tiedän, että pitäisi olla kovempi, miten ikinä selviää tässä maailmassa, jos on noin heikko ja herkkä lol vittu kerää ittes tai sit tapa ittes. Mä tiedän, mä tiedän. Mä en tahdo olla tällainen ja olisin toisenlainen, jos osaisin. Tuntuu vaan, et kaikki paska kaatuu niskaan ja sit ottaa jotkut murrejututkin itseensä, ei kestä enää mitään ja kaikki vaan kasautuu ja hautaa mut alleen.

Otsikko: Paramore - Fake Happy