Talk talk talk me not, got my brain standby mode

Moi ihmiset. En oikein tiedä mitä enää sanoisin. Ikävöin tänne kirjoittamista ja luovaa kirjoittamista ylipäätään, mutta aikani tuntuu nykyään olevan kovin rajallinen. Tai olisihan mulla kai aikaa ihan rutosti jos katselisin vähemmän Netflixiä ja selaisin vähemmän somea. Mut nekin tuo mulle iloa, joten en koe suurtakaan tarvetta vähentää niihin kuluvaa aikaa. Mulla on ollut aika kiireinen vuosi, koska olen voinut paremmin. Edellisinä vuosina olen stressaantuneena ja ahdistuneena jättänyt paljon kursseja kesken ja olenkin siksi nyt vähän jäljessä mun opinnoissa. Nyt on enemmän energiaa ja uskoa omaan kykenemiseen joten olen kirimismielessä  ottanut vähän liikaakin kursseja. Mutta kyllä tästäkin varmasti vielä selvitään.

Oon monesti suunnitellut kirjoittavani tänne sellaista jäähyväisviestiä. Et kaikki on nyt aika hyvin eikä mun tarvitse enää kirjoittaa tänne ja hei hei hyvästi hyviä jatkoja kaikille kiitos kaikista näistä vuosista blogi ja ihmiset. Musta on ikävää vain haihtua pois ilman jäähyväisiä. En kuitenkaan nähtävästi osaa laittaa pistettä asioille ja tehdä päätöksistä lopullisia. Mun tekee toisinaan edelleen mieli kirjoittaa ja runoilen edelleen paljon kännykän muistiinpanoihin, mutta tää blogi ei tunnu enää samalta mitä se joskus yläasteella tai lukiossa tuntui. Olen toki vuosien aina muuttunut paljon, mutta kirjallinen itseilmaisu on edelleen mulle se kaikkein ominaisin. Ehkä ongelmana on vaan tää blogi eikä itse kirjoittaminen. En kyllä jaksa uuttakaan blogia perustaa joten tää on kai vähän pattitilanne. Piilotin kaikki vanhat ennen vuotta 2016 kirjoitetut postaukset, koska niin monet silloiset ajatukset hävetti. En jaksanut lähteä käymään postauksia läpi yksitellen, joten heitin kaikki vaan piiloon.

En koe tällä hetkellä olevani erityisen stressaantunut, mutta silti joku kai vaan saa mut levottomaksi. Ihmissuhteet tuntuu erityisen vaikeilta ja ahdistun simppeleistä jutuista ihan ekstra paljon. Joku ei vastaa mun lähettämään viestiin parin tunnin sisällä? Aika mennä ihan kipsiin siihen asti, että saan vastauksen! Sitten ei tule läheteltyä yhtään viestejä kun jo valmiiksi ahdistaa ja pelottaa, vaikka samalla järjellä ajateltuna tiedän, ettei kavereille viestittelystä ikinä seuraa mitään pahaa. Tahtoisin vetäytyä hetkeksi johonkin sosiaaliseen tyhjiöön, jos sellainen tila vain olisi mahdollinen. Paikka jossa ei tarvitsisi ajatella muiden ihmisten olemassaoloa, sosiaalisia kanssakäymisiä, tai sitä ikävää tosiasiaa, että mulla on fyysinen ruumis, jonka kaikki voi nähdä ja jota kaikki voi arvostella. Voisipa vain rauhoittua hetken, viikon ehkä. Ja palata sitten vailla tätä levotonta ahdistusta, joka kieltää mua pyytämästä kavereita lounasseuraksi, koska niillä saattaa jo olla muita suunnitelmia. Mut kavereita ne vain on, ei maailmojen pitäisi kaatua niiden juuhun eikä jaahan. Miksi siis jokainen sosiaalinen kanssakäyminen tällä hetkellä tuntuu siltä kuin olisin pyytämässä jotain ihastusta ulos?

Käytiin yhden kaverin kanssa elokuvissa. Sen, joka oli syksyllä ihastunut minuun. Inhottaa miten musta meidän välit on edelleen jokseenkin kiusalliset. Toivon, et se oon vaan minä, jonka mielestä kaikki on tosi kiusallista. Yliopistolla syöminen on ihan jees, mutta kahdestaan elokuviin? Kaikki romanttiset kohtaukset tuntuu hiton vaivaannuttavilta. Yksi päivä olin sen luona, tehtiin ruokaa ja pelattiin ja toivoin vaan koko illan, että siellä olisi joku muu meidän lisäksi. Se oli ostanut meille porkkanakakkua (se on varmaan meidän molempien lempimakea) ja jostain syystä olisin halunnut kieltäytyä siitäkin. Niin kuin kaikki olisi yhtäkkiä liian intiimiä tai jotain taka-ajatuksia sisältävää. Olin syksyllä sille tosi inhottava ja ilkeä ja nyt poden huonoa omatuntoa ja yritän aina suostua sen kaikkiin ehdotuksiin. Syksyllä halusin työntää sen mahdollisimman kauas itsestäni ja vaan loukata, koska olin vihainen. Haluaisin vain, et kaikki olisi ennallaan.

Mun kandi on melkein valmis, mut inhoan sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Jos omistaisin edes jonkin näköisen itsetunnon niin voisi olla edes vähän luottamusta siihen, että kyllä tästä vielä jotain tulee. Ahdistaa esitellä omaa tekstiä muille, koska koen olevani seminaarin pohjasakkaa ja kaikki muut kirjoittaa noin 100% paremmin. Vielä kun on alalla, jossa aika lailla kaikki on taitavia kirjoittajia ja kirjoittamisella on muutenkin suuri merkitys. Kaverit kehuu mun tekstiä, mutta olen aina aika varma, että ne valehtele. Sain kandiohjaajaltakin hyvää palautetta muutama viikko sitten, mutta mulla on silti paska mieli koko tutkielmasta. Tosiaan se itsetunto, missä oot hoi.

En ole hakenut kesäksi ollenkaan töitä, koska en jaksa enkä halua. Enkä edes usko, että kukaan palkkaisi mua joten miksi edes yrittää. Paska asenne i know. Vuokran ja terapian maksettuani mulle jää opintotuesta käteen noin yhdeksänkymppiä. Se on enemmän kuin monilla, mutta aika vähän silti. Viime aikoina rahaa on mennyt ihan valtavasti ja tässä kuussakin menee liikaa. Mulla on kaksi hammaslääkäriä ja sit me lähdettiin Ruotsiin ja mun taas vuosien jälkeen henkiin heränneen atopian hoitoon menee rahaa. Ärsyttää kun on nainen niin menee niin paljon turhaa rahaa meikkeihin, ärsyttää kun on akne niin menee ihan hitosti rahaa senkin hoitoon ja sit viel ostat ekstra kalliita meikkejä, et saat sen piiloon. Mut eipä tässä vielä kaikki! Sit täytyy ostella hitosti rasvoja, et iho ei hilseilisi ihan niin paljon, et näytät joltain spitaaliselta. Sit vielä on joka kuussa menkat, jotka myös keventää mun lompakkoa ihan turhaan. Kaiken tämän lisäksi vielä pitää olla mieleltään sen verran rikki, että tarvitsee terapiaa eikä öisinkään saa unta ilman melatoniinia tai lääkitystä. Toisin sanoen ärsyttää oma elämä todella paljon just nyt ja tahtoisin vaan olla terve mies, kiitos ja näkemiin.

Oon voinut elää aika rennosti yli varojeni kesätöiden takia, mutta ensi vuodesta saattaa tulla vähän tiukka. Vielä kun tuet tippuu, vittu. Ilman töitä olisi aikaa tehdä kaikkea mihin en aikaisempina kesinä ole pystynyt, mutta kaikki kiva maksaa. Ja luultavasti en kuitenkaan saa aikaan mitään. Vitsailtiin yhden ystävän kanssa, että haetaan talkoolaisiksi Ruissiin, mutta ei se loppupeleissä taida olla oikein kummankaan juttu. Sitä paitsi, Ruissin esiintyjälista on mun musiikkimaun näkökulmasta tarkasteltuna ehkä huonoin vuosikymmeniin (Paitsi no Bastille ja Ultra Bra!).

Saa nähdä milloin kirjoitan seuraavan kerran. Mun ei taaskaan pitänyt valvoa näin myöhään, koska mulla on ihana naapuri, joka soittaa rumpuja aina sunnuntaisin puoli kahdestatoista johonkin hamaan maailmanloppuun joten en voi nukkua niin pitkään kuin haluan. Aamujen valoisuuskin on alkanut herätellä mua epämiellyttäviin aikoihin. Mut aurinko tekee kuitenkin hyvää ja kevät tulee kai tännekin. Samalla kuitenkin saapuu se joka keväinen "jäät lähtee, ehkä munkin pitäisi" -olotila eikä mikään loppujen lopuksi koskaan tunnu olevan kovinkaan hyvin.

Otsikko: The Dø - Slippery Slope