Ähh

Mulla ei ole ollut kovinkaan hyvä syksy. Elokuussa alkanut pahoinvointi on jatkunut koko syksyn. Samoin vatsakivut ja kaikenlaiset muut oudot oireet. Oon saanut tosi huonosti mitään aikaan koko syksynä, ja pian sekin on ohi. On vaikea keskittyä mihinkään, kun on kuvottava olo koko ajan. Lisäksi olen tietenkin tosi ahdistunut siitä, että kyseessä olisi jokin oikeasti vakava juttu. Oon käynyt pari kertaa lääkärissä. Toiselta sain närästyslääkkeitä ja toiselta rauhoittavia. Psykiatrinen sairaanhoitaja käski ostaa mustikkakeittoa ja terapeutti käski mennä yksityiselle tähystykseen. Mikään ei ole juurikaan auttanut. Tosin rauhoittavat rauhoitti kivasti. En kuukauteen saanut vedettyä itseäni ihan hirveän hysteeriseen tilaan. Ja nukuin tosi paljon, mikä sekin oli aika mukavaa. Nyt mun katastrofiaivot taas vetää itseään umpisolmuihin enkä saa iltaisin unta, koska pelkään, että mulla on joku syöpä. Jokaisen päivän teemasyöpä vaihtelee mahasyövästä munasarjasyöpään ja ties mihin. Rakastan elämää.

Oon menossa tiistaina vatsan tähystykseen. Sekin ahdistaa, vaikka itse pyysin lähetettä useaan kertaan. Tuntuu kuin odottaisin tässä kuolemantuomiota tai jotain. Pelkään, että ne löytää sieltä jotain ja tuntuu kuin koko mun elämä loppuisi tiistaina. Todennäköisestihän siellä ei ole mitään ja ne ottaa jotain näytteitä, joiden tulokset saan joskus ensi vuonna eikä niistäkään löydy mitään. Haluan uskoa suomalaiseen terveydenhoitoon ja oikeasti uskonkin, että tilastollisesti kaikki menee hyvin. Media kuitenkin jaksaa päivästä toiseen revitellä tarinoilla siitä, miten lääkärit eivät ole uskoneet ihmisten oireita tai ovat aliarvioineet tilanteita ja diagnosoineet väärin, eivät ole tutkineet kunnolla ja vähätelleet potilaiden huolta niin, että joku on kärsinyt kivuista vuosia vain saadakseen myöhemmin tietää sairastaneensa syöpää koko sen ajan. Ja sitten ne vielä tietenkin kuolee, kun se syöpä on ehtinyt levitä ihan joka paikkaan. Hyvistä ja onnistuneista jutuista kirjoitetaan niin paljon vähemmän. Ehkä siksi on vaikea luottaa omaankaan lääkäriin, kun se sanoo, että mun oireet on psykosomaattisia ilman, että se on juurikaan tutkinut mua eikä ole halukas lähettämään jatkotutkimuksiin (koska ne maksaa kai liikaa).

Viime aikoina on ollut vaikeaa olla ajattelematta sitä isoisää, joka kuoli muutama vuosi sitten suolistosyöpään. Se kärsi kivuista ja muista oireista pitkään, koska lääkäri piti sen oireita psykosomaattisina, koska pappalla oli alzheimer. Oon siitä edelleen jotenkin tosi katkera. Mietin usein lääkärissä, että pitäisikö salata se, että on kaikkea mielenterveystaustaa. Että voiko se vaikuttaa siihen hoitoon, mitä saa. Mun isoisä ei ollut uskottava, koska sillä oli alzheimer ja mä saan vaan rauhoittavia, koska mulla on joku ahdistuneisuushäiriö. Tietty mun ja pappan erona on se, että mä olen 25 ja se oli jotain 85 ja todennäköisyys sille, että mulla olisi joku suolistosyöpä tässä iässä, on häviävän pieni.

En haluaisi puhua tai kirjoittaa tällaisista asioista. Jotenkin hävettää. En tiedä pitäiskö vaan yrittää olla ajattelematta koko asiaa niin ehkä se menisi ohi. Vai pitääkö sitä yrittää käsitellä jotenkin? Pitääkö mun vaan odottaa? Ostan pian sen Maria Nordinin kurssin lol. Oireiden syyn selvittäminen tuntuu siltä kuin yrittäisi avata jotain numerolukkoa, jonka koodia ei tiedä. Vaihtoehtoja on niin paljon ja todennäköisyys osua oikeaan on 1%. Olen ollut gluteeniton ehkä kuukauden. En tiedä onko se auttanut. En tiedä pitäiskö olla syömättä kauraakin, pitäiskö olla joku FODMAP, alkaa joogata, tehdä jotain mindfulnesia vai anella lähetettä magneetti/TT-kuvaukseen. Miten hypokondriasta ja/tai psykosomaattisista oireista pääsee eroon? Voisko joku jo kertoa? 

Olisipa rahaa, niin voisi vainoharhaisesti tutkituttaa itsensä. Ja käydä terapiassa lopun ikänsä. Tai olisipa sellainen maailma, jossa raha ei olisi niin merkityksellinen osa terveydenhoitoa. On outoa ajatella sitä kuinka monta vuotta toivoin kuolemaa ja kuinka hanakasti sitä nyt yrittää pitää kiinni kaikesta. Tai enhän mä kuolemaa juurikaan pelkää, vaan kaikkea sitä muuta, pelkoa ja odottamista.