Olen siirtänyt yhtä mun suomen kielen tenttiä jo kahdesti ja huomenna siirrän varmaan kolmannen kerran. Aikataulutus ei ole se mun juttu eikä motivaatiokaan. Opiskelen nyt viestintää ja, vaikka opettaja on mukava niin mulla ei ole yhtään intoa mihinkään. Lähinnä siis motivaatiota kaivertaa se fakta, että viestinnän kursseilla vaaditaan oikeasti työtä opintopisteiden eteen. Mulla oli fuksia sellainen pehmeä lasku yliopisto-opintoihin ja ehdin tottua kirjallisuuden helppoihin noppiin, arvosanattomiin kursseihin ja läsnäololla saavutettaviin suoritusmerkintöihin. Viestinnän kursseilla ei käytetä dioja, mikä on ongelmallista, koska mä en yleensä jaksa keskittyä puheeseen montakaan minuuttia kerralla ja tipun kärryiltä jatkuvasti. Dioihin voi aina palata, mutta nyt kun putoaa kerran kärryiltä niin sitten on enemmän tai vähemmän pihalla loppuluennon.
Tää syksy on kovin kummallinen. Ulkona on lämmin ja tarkenee lukea parvekkeella ilta-auringossa. Takissa tulee hiki. Mä haluaisin osata määritellä mikä mua vaivaa, mut en osaa sanoa muuta kuin, että kaikki tuntuu jotenkin kummalliselta ja väärältä. Olen huonolla päällä jatkuvasti ja ystävät ärsyttää. Väsyttää vaan, mitään ei jaksa eikä mikään kiinnosta. Haluaisin pyytää anteeksi kaikilta mun yleistä typeryyttä ja ahdistusta, mutta sekin tuntuu typerältä. Jos kerran Brad Pitt ja Angelina Joliekin eroaa niin mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?
Olen helpottunut terapian jatkumisesta. En yksin jaksa puuttua haitallisiin tapoihini. Niin kuin just se itsensä hakkaaminen. Se riistäytyi kesällä taas jotenkin ihan käsistä, mut nyt osaan hallita itseäni taas vähän paremmin. Kesällä tuntui siltä kuin typerällä käytökselläni ansaitsisin sen kaiken. Joo edelleen tuntuu siltä, mutta terapiassa on helpompi muistaa, ettei kaikki mun ajatukset ole niin todenmukaisia. Kesäkuussa kävin hakemassa lääkärinlausuntoa terapian jatkohakemusta varten ja YTHS:n nuori naislääkäri kysyi viiltelenkö mä paljonkin, koska terapeutti oli omaan lausuntoonsa kirjoittanut jotain itsensä satuttamisesta. Se tuntui nöyryyttävältä. Noh tänään hakkasin päätäni vessan oveen kolme tai neljä kertaa ja sitten sain itsehillintäni takaisin. En sit tiedä onko se yhtään sen parempi kuin viiltelykään.
Oon viime viikkoina ahdistunut ihmissuhteista jotenkin erityisen paljon. Tuntuu vaan, että kaikki jotenkin kasaantuu ja kaatuu päälle ja kaikki on tietenkin aina mun vika. Tykkään myös ylianalysoida viestejä ja ilmeitä ja huoh kaikkea muuta paskaa. Tiedän myös useammin kuin kerran tehneeni asioista isompia ja vaikeampia, kuin mitä ne todellisuudessa ovat olleet.
On niin paljon rakkauslauluja laulamassa hankalasta rakkaudesta, miksei ystävyydestä? Kun mulle kaikki ihmissuhteet on niin kamalan hankalia. Tavallaan samaistun paljon Vesalan Mitä jos sä olisit silti mun kaa -biisiin ja samalla taas en. Kun siinä tunnutaan kuitenkin laulavan parisuhteesta. Mulle se toimii silti samaistumispintana ystävyyssuhteisiin. Tuntuu hassulta miten voi ottaa jonkin kappaleen näinkin omakseen. On vaan niin vaikea nähdä miksi kukaan ikinä pitäisi musta. Aina löytyy jostain joku parempi, sellainen, jolla on kaikki mun hyvät piirteet, mut ei mitään näistä lukuisista huonoista. Miksi siis kukaan valitsisi minut?
Syyskuun alussa tai elokuun lopussa yksi ystävä laittoi viestiä, että mä olen ehkä sen läheisin ystävä ja se tuntui kamalalta, koska mä en todellakaan tunne samoin. Mä en ole läheinen oikein kenenkään kanssa ja pidän (haluamattani) etäisyyttä kaikkiin. Tuntuu petolliselta, että joku voi muodostaa tuollaisen suhteen muhun ilman, että mun tarvitsee tuntea sitä kohtaan yhtään mitään. Tunnen oloni huijariksi.
Elämä on niin hirveän rasittavan vaikeaa. Ei mulla niinkään ongelmia ole sen hengissä pysymisen kanssa, mutta kaikki muu sitten onkin enemmän tai vähemmän hankalaa. Esim. se miten oon taas monen monen vuoden jälkeen alkanut ihastua ihmisiin. Ennen kannoin huolta siitä miten en ikinä ihastu keneenkään ja no nyt kaikki menee täysin toiseen suuntaa, mutta siitäkin on ollut lähinnä vain harmia ja mielipahaa. Ja turhaa haaveilua ja kaipausta. Musta tuntuu, että olen elämässä edelleen ihan yhtä pihalla kuin silloin yliopistoa aloittaessa. Ja yhtä pihalla olen edelleen itseni ja oman identiteettini suhteen. Turhauttaa.
Tänään sain pyöräillä kotiin täysin yksin. En matkan varrella nähnyt ketään eikä kello ollut edes puoltayötä. Teki mieli alamäkiin levittää kädet ja laulaa kurkku suorana Keaton Hensonin Comfortable Lovea, mut en sit repäissyt. Ylioppilaskylä oli yhtä autio etsiessäni pyörälleni sopivaa rakoa. Tahtoisin vaan nukkua, mutta mun unet on levottomia.
Tää syksy on kovin kummallinen. Ulkona on lämmin ja tarkenee lukea parvekkeella ilta-auringossa. Takissa tulee hiki. Mä haluaisin osata määritellä mikä mua vaivaa, mut en osaa sanoa muuta kuin, että kaikki tuntuu jotenkin kummalliselta ja väärältä. Olen huonolla päällä jatkuvasti ja ystävät ärsyttää. Väsyttää vaan, mitään ei jaksa eikä mikään kiinnosta. Haluaisin pyytää anteeksi kaikilta mun yleistä typeryyttä ja ahdistusta, mutta sekin tuntuu typerältä. Jos kerran Brad Pitt ja Angelina Joliekin eroaa niin mihin tässä maailmassa voi enää luottaa?
Olen helpottunut terapian jatkumisesta. En yksin jaksa puuttua haitallisiin tapoihini. Niin kuin just se itsensä hakkaaminen. Se riistäytyi kesällä taas jotenkin ihan käsistä, mut nyt osaan hallita itseäni taas vähän paremmin. Kesällä tuntui siltä kuin typerällä käytökselläni ansaitsisin sen kaiken. Joo edelleen tuntuu siltä, mutta terapiassa on helpompi muistaa, ettei kaikki mun ajatukset ole niin todenmukaisia. Kesäkuussa kävin hakemassa lääkärinlausuntoa terapian jatkohakemusta varten ja YTHS:n nuori naislääkäri kysyi viiltelenkö mä paljonkin, koska terapeutti oli omaan lausuntoonsa kirjoittanut jotain itsensä satuttamisesta. Se tuntui nöyryyttävältä. Noh tänään hakkasin päätäni vessan oveen kolme tai neljä kertaa ja sitten sain itsehillintäni takaisin. En sit tiedä onko se yhtään sen parempi kuin viiltelykään.
Oon viime viikkoina ahdistunut ihmissuhteista jotenkin erityisen paljon. Tuntuu vaan, että kaikki jotenkin kasaantuu ja kaatuu päälle ja kaikki on tietenkin aina mun vika. Tykkään myös ylianalysoida viestejä ja ilmeitä ja huoh kaikkea muuta paskaa. Tiedän myös useammin kuin kerran tehneeni asioista isompia ja vaikeampia, kuin mitä ne todellisuudessa ovat olleet.
On niin paljon rakkauslauluja laulamassa hankalasta rakkaudesta, miksei ystävyydestä? Kun mulle kaikki ihmissuhteet on niin kamalan hankalia. Tavallaan samaistun paljon Vesalan Mitä jos sä olisit silti mun kaa -biisiin ja samalla taas en. Kun siinä tunnutaan kuitenkin laulavan parisuhteesta. Mulle se toimii silti samaistumispintana ystävyyssuhteisiin. Tuntuu hassulta miten voi ottaa jonkin kappaleen näinkin omakseen. On vaan niin vaikea nähdä miksi kukaan ikinä pitäisi musta. Aina löytyy jostain joku parempi, sellainen, jolla on kaikki mun hyvät piirteet, mut ei mitään näistä lukuisista huonoista. Miksi siis kukaan valitsisi minut?
Syyskuun alussa tai elokuun lopussa yksi ystävä laittoi viestiä, että mä olen ehkä sen läheisin ystävä ja se tuntui kamalalta, koska mä en todellakaan tunne samoin. Mä en ole läheinen oikein kenenkään kanssa ja pidän (haluamattani) etäisyyttä kaikkiin. Tuntuu petolliselta, että joku voi muodostaa tuollaisen suhteen muhun ilman, että mun tarvitsee tuntea sitä kohtaan yhtään mitään. Tunnen oloni huijariksi.
Elämä on niin hirveän rasittavan vaikeaa. Ei mulla niinkään ongelmia ole sen hengissä pysymisen kanssa, mutta kaikki muu sitten onkin enemmän tai vähemmän hankalaa. Esim. se miten oon taas monen monen vuoden jälkeen alkanut ihastua ihmisiin. Ennen kannoin huolta siitä miten en ikinä ihastu keneenkään ja no nyt kaikki menee täysin toiseen suuntaa, mutta siitäkin on ollut lähinnä vain harmia ja mielipahaa. Ja turhaa haaveilua ja kaipausta. Musta tuntuu, että olen elämässä edelleen ihan yhtä pihalla kuin silloin yliopistoa aloittaessa. Ja yhtä pihalla olen edelleen itseni ja oman identiteettini suhteen. Turhauttaa.
Tänään sain pyöräillä kotiin täysin yksin. En matkan varrella nähnyt ketään eikä kello ollut edes puoltayötä. Teki mieli alamäkiin levittää kädet ja laulaa kurkku suorana Keaton Hensonin Comfortable Lovea, mut en sit repäissyt. Ylioppilaskylä oli yhtä autio etsiessäni pyörälleni sopivaa rakoa. Tahtoisin vaan nukkua, mutta mun unet on levottomia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kaunis.