Ei vittujen kevät, mut syksy

Mua on ahdistanut koko syyskuun. Ajattelin aluksi, etten kirjoittaisi tästä ollenkaan, koska tämä ei koske pelkästään mua ja kaikki on muutenkin jotenkin niin sekavaa ja kummallista. Perjantaina (kun mulla oli ollut viikon eka kiva päivä) yksi ystävä laittoi viestiä ja kysyi saako tulla käymään. Oikeastaan tiesin heti mitä se halusi ja mitä se aikoisi sanoa, mutta en halunnut uskoa sitä silti todeksi ja ähhh en tiedä miksi tästä kirjoittaminen on näin hankalaa. Pahinta ei ole se, että ystävä on ollut ihastunut minuun jo yli puoli vuotta vaan se, etten minä tunne sitä kohtaan yhtään mitään. Haluaisin vaan, että se lähtisi jo kotiin. En tahdo istua kiusallisessa hiljaisuudessa, jota en osaa täyttää. Kun se puhuu, mun tekisi mieli hypätä pystyyn ja huutaa pliis älä sano sitä älä sano sitä älä pilaa tätä pliis. Mutta istun hiljaa ja tärisen. Tiedän toki miksi se teki niin kuin teki, mutta samalla toivon, että se olisi voinut vaan haudata tunteensa ja teeskennellä. Pitikö sen mennä pilaamaan kaikki.

Lupasin miettiä asiaa, vaikka tiesin kyllä alusta asti, että mun vastaus on ei eikä siitä miksikään muutu. Nyt asia vaan pitkittyy ja siihen täytyy palata uudestaan ja ystävä elelee toivossa. Miksei sellaiset ihmiset, joista mä olen kiinnostunut koskaan ole kiinnostuneita musta? (Tai siis enhän mä tiedä mitä ne musta ajattelee, kun en koskaan kertoisi kenellekään mitään.) Miksi mun täytyy aina vaan antaa pakkeja. Kiroan itseni varmaan elämään yksinäisyydessä. Ja oon niin pahoillani ystävän puolesta. Tiedän, että tämä on sille hirveän hankalaa (se repi villavilttiini reiän hermostuksissaan) ja mä teen tästä kaikesta vaan vaikeampaa. Tiedän, etten voi oikeasti syyttää asiasta itseäni, mut haha syytän silti.

Haluaisin, että asiat voisi palata ennalleen, mutta samalla haluan vain vältellä koko ihmistä. Me käytiin lauantaina katsomassa joenvarteen sytytettyjä valoteoksia ja kaikki oli kamalan kiusallista. Yritin pitää välimatkaa, mutta ihmistungos oli niin suuri, että kätemme osuivat jatkuvasti toisiinsa. Maanantaina livistin heti luennon jälkeen terapiaan sanomatta paljoakaan, katsomatta silmiin. Samalla kun teen tästä itselleni helpompaa, luultavasti vain pahennan ystävän oloa.

Mulla on jotenkin likainen olo. Olen kerrannut päässäni juttuja viimeisen puolen vuoden ajalta ja miettinyt, miten ystävä on voinut nähdä jotain sellaista minussa enkä minä ole tahtonut uskoa sitä todeksi, ajatellut kuvittelevani kaiken. Mietin kaikkea mitä olen sanonut, mitä olisin sanonut toisin, jos olisin tiennyt. Miten oon ollut vähissä vaatteissa tai riisuutunut sen nähden... Kaikki tuntuu jotenkin likaiselta. Meidän piti mennä uimaan tiistaina, mut en enää tahdo uimaan ollenkaan. Kaikki tuntuu kauheen lopulliselta. Kenen kanssa nyt pelaan Carcassonnea tai katson Ghiblin leffoja?

Mä en tiedä miksen mä tunne mitään. Kun ei siinä ihmisessä ole mitään vikaa. Me ollaan hyvin erilaisia ja kaverin mielipiteet ärsyttää ja ahdistaa mua välillä paljonkin, mutta ei niitä voisi kutsua varsinaisiksi vioiksi. Mut mä en vaan tunne mitään perus ystävyyden lisäksi. En tiedä miten kertoisin sen loukkaamatta. Tiedän, että ystävä on hyvin herkkä ja se pitää mun kiinnostuksen puutetta varmaan omana vikanaan. En tahtoisi sen ajattelevan niin, kun en mäkään tiedä mistä tämä johtuu. En vaan tiedä mitä sanoisin. Ja pitäisi tietää pian, ettei tämä asia pitkity ja voitaisiin palata takaisin normaaliin niin pian kuin mahdollista. Mä en ole ikinä ihastunut kovinkaan vahvasti, kuinka kauan sellaisesta kestää päästä yli? Pelkään vaan, että kaikki muuttuu.

Lauantaina äiti soitti minulle ja kertoi, että pappa on taas joutunut sairaalaan. Tällä kertaa se ei tule enää kotiin. Äiti pyysi minua käymään. Ajattelin jo aiemmin karkaavani täältä rannikolle, koska haluan vaan pois täältä nyt, mutta yhtäkkiä kotikaan ei tunnu hyvältä paikalta. Kävin katsomassa pappaa elokuussa ennen kuin palasin Jyväskylään. Asennoiduin käyntiin ajattelemalla, että tämä on viimeinen kerta, kun näen pappan elossa. Se oli sekava ja väsynyt eikä muistanut kuka minä olin. Itkin koko matkan kotiin. En tahtoisi käydä sitä kaikkea läpi uudelleen. Kesällä pappalle annettiin kaksi kuukautta elinaikaa ja laskin, että olisin täällä kaukana turvassa, kun kaikki tapahtuisi. Olen pelännyt äidin soittoja, mielessäni harjoitellut mitä sanon, mutta kaikki mahdollinen tuntuu tökeröltä ja typerältä. Pääasiassa en tahdo nähdä äidin itkevän. Mutta äiti pyysi, että tulen. Voisin perjantaina lähteä, mutta huomenna on appro ja perjantaina minulla krapula. En tiedä pääsenkö ylös sängystä tarpeeksi aikaisin. Tai sitten lähden tiistaina, lintsaan kasan turhia luentoja, jätän fuksiaiset väliin ja ärsytän ystäviäni. Toki saan tehdä mitä lystään eikä se kenellekään kuulu, mutta en ole nyt syksyllä osallistunut oikein mihinkään toimintaan ja ymmärrän, että jatkuva poissaoloni saattaa ärsyttää. Haluaisin kyllä fuksiaisiin, mutta haluan myös pois täältä.

Lauantaina itkin, kun kaikki ikävä tuntui kerääntyvän yhteen myttyyn ja kaatuvan mun päälle samaan aikaan. Yksi toinenkin ihmissuhde on aiheuttanut mulle ihan järjettömästi stressiä viime aikoina. Voisinpa vaan suhtautua kaikkeen vähän rennommin. Olisinpa vaan antanut pakit ystävälle heti enkä lykännyt asiaa helpottaakseni omaa oloani. Tuntuu kummalliselta olla kavereiden seurassa ja samalla hautoa mielessään tällaista asiaa, josta ei voi muille puhua. En halua sotkea muita tähän tai tehdä ystävän olosta kiusallista. Mut all in all, syyskuu oot ollut ihan sysipaska!