Stop crying to the ocean, stop crying over me

​Toukokuu vetelee viimeisiään. Yritän olla olematta turhan surullinen, mutta poden kunnollista koti-ikävää ehkäpä ensimmäistä kerran täällä ollessani. Kesä rakentui minulle aina samoista asioista (merilevän tuoksusta rannoilla, lokeista, kanadanhanhista puistossa, jäätelöstä vierasvenesatamassa, varsinkin siitä kesän ekasta irtojäätelöstä, joka ostettiin heti rannan kioskin avauduttua, saaristosta ja losseista, iltapäivähumalasta rantakalliolla, saippuakuplista, auringonlaskuista merenrannassa, yöllisistä autoajeluista, sumuisista pelloista, keskiaikamarkkinoista, vesperistä...). Täällä minulla ei tunnu olevan mitään. Tällä hetkellä ei ainakaan yhtään ystävää. Asia tosin korjaantuu hetkellisesti parissa päivässä, mutta en voi olla tuntematta yksinäisyyttä. En ole nähnyt ketään viikkoon. Viime viikolla sanoin heipat ystävälle, nähdään syyskuussa. Se on kesän Ranskassa. Minä olen täällä tekemässä työtä, josta en pidä. En tahdo viettää kesää täällä, paikassa joka ei enää todellakaan ole vieras, mutta jonne en vain silti osaa sopeutua, juurtua. Puhuin toisen ystävän kanssa siitä, miten se on täällä niin onnellinen, paljon onnellisempi kuin kotipaikkakunnallaan. Tahtoisin tuntea samoin, mutta en osaa. Missään ei tunnu kodilta, missään ei ole hyvä. Pakkaan tavaroitani taas banaanilaatikoihin ja kannan ne uuteen asuntoon. Seitsemäs kerros on korkealla, parvekkeelta näkyy puiden latvoja. Tuntuu kuin vain lipuisin läpi eri aikojen ja paikkojen kuulumatta kunnolla mihinkään. En osaa rakentaa elämääni tänne, vaikka täällä kaikki on hyvin.

Isä soitti minulle yksi ilta ja kertoi, että pappalla on diagnosoitu syöpä ja se leikataan kiireellisesti ensiyönä eikä selviämismahdollisuudet näytä kovin hyviltä. Pesen kasvojani vessassa ja yks kaks purskahdan itkuun vanulappu kädessä ja itken vessanpytyn kannen päällä istuen seuraavat kymmenen minuuttia. En tahdo mennä nukkumaan, koska en tahdo, että ihminen, joka on ollut mukana elämässäni sen alusta asti lakkaisi nukkuessani vain olemasta. Yöllä nukun levottomasti enkä aamulla herätessä ensimmäistä kertaa viikkoihin muista nähneeni mitään unta. Äidin viesti, kaikki ok, nukun vähän lisää ja lähden töihin. Olen nähnyt paljon unia uima-altaista. Yleensä ne tulvii yli ja sitten minä herään.

"Inhosin" pappaa pienenä. Se aina kutitti minua kyljistä ja nosti ilmaan niin, että pääni koski tuvan kattoon. Ja sitten se kutitti vähän lisää ja minä sätkin ja kiemurtelin. Vihaan kutittamista. Isä harrasti samoja juttuja paljon, kun olin pieni. Varsinkin se kutitti jalanpohjiani, jos ne pilkisti peiton alta sopivasti tai sojotti sohvalla oikeaan suuntaan. En pidä siitä, että muhun kosketaan. Vasta täysi-ikäisenä sitä on alettu kunnioittaa. Joskus kymmenvuotiaana potkaisin jotain perhetuttua leukaan, kun sekin tarrasi kiinni jalanpohjiin. Pidän tiettyjen ystävien halauksista, mutta muuten välttelen mieluusti jo kättelemistäkin. Silti toivon vaan, et joku olis lähellä.

Muita satunnaisia huomioita: Teganilta ja Saralta tulee pian uusi levy, Boyfriend ja Stop Desire on ihania. Olen töissä viisi päivää viikossa, siinä on viisi päivää liikaa, yritän tottua. Allergia voitti minut eilen 100-0, tänään on mennyt vähän paremmin. Päivien rytmi on aamulla töihin, iltapäivällä yliopistolle ja illalla kirjastoon, yöllä liian vähän unta. Stressssaaaaaa. Odotan sitä hetkeä, kun elämä tuntuu taas edes jokseenkin siedettävältä.

Otsikko: Tegan and Sara - The Ocean