Suddenly I'm overcome, dissolving like the setting sun

Yöllä alitajuntaani tunkeutuu ulvova ääni ja kiskoo minut takaisin tietoisuuteen. Ja ei, kyseessä ei ole auton varashälytin kuten ensiksi luulen/toivon, vaan käytävällä huutava palohälytin. Kestää lähemmäs vartin, että saan itseni ulos pakkaseen ja silti onnistun unohtamaan sukat ja pitkähihaisen paidan ja pakkasta pitävän takin. Mutta kuulokkeet on taskussa. Niitä ilman en voi lähteä ja käytän niiden paikantamiseenkin muutaman minuutin. Joku humalainen idiootti on unohtanut pitsansa uuniin. Käytävässä haisee palaneelle. Ulkona kylmässä tuijotan seinään kissankoppeineen nojailevaa tyttöä. Koirat haukkuu. Paloautoja tulee kaksi. Hereillä kukkuva ystävä nauraa ärsyyntyneille snäpeilleni. Minua lohduttaa ainoastaan se, että joku joutuu maksamaan tästä jotain. Pääsen takaisin nukkumaan kolmen jälkeen. Sängyssä mietin kuinka onnekasta on asua toisessa kerroksessa. En nimittäin varmaan oikeassakaan palossa saisi itseäni kovinkaan nopeasti taivuteltua evakuoitumaan. Nytkin lähdin liikkeelle vain, koska rapusta kuului koko ajan yhä enemmän ääniä ja ajattelin, että kai nyt sitten minäkin. Kun kerran olen hereilläkin. Toisesta kerroksesta harppoo portaat alas kiitettävän nopeasti.

Tiistaina s-marketissa ostin margariinia ruuhka-aikaan. Kassa pyysi henkkareita. Tuijotin hetken suu auki pää tyhjänä kunnes kassan nainen heilutti minulle tupakka-astia ja sain suustani, ettei se ole minun. Se oli valunut edellisen asiakkaan ostosten joukosta minun puolelleni. Hetken jo luulin margariinin muuttuneen alaikäisiltä kielletyksi. Vihaan kun joku tuttu sosiaalinen juttu ei menekään niin kuin se yleensä menee. Mutta ihan hauskaahan tuo oli näin jälkeenpäin.

Muita asioita:

Kaikki tapahtui käytännössä tosi nopeasti. Sain tiistaina soiton ja tänään kävin työhaastattelussa ja lauantaina alkaa työt. Mun on vähän vaikea käsittää tätä. Ensiksikin en missään vaiheessa hakenut töitä keväälle, mutta tässä sitä nyt ollaan. Lähinnä kai, koska en osaa sanoa ei ja yllättävissä sosiaalisissa tilanteissa, joihin en ole pystynyt varautumaan, päästän suustani kaikkea harkitsematonta. Kuten tässä tapauksessa: "Joo kyl mä voin tulla." Toiseksi, menin sinne haastatteluun sillä asenteella, että en halua tätä työtä enkä aio ottaa sitä vastaan joten ihan sama, millään ei oo väliä. Ja nyt mulla alkaa työt yhdeksältä ensi lauantaina. Et miten meni noin niinko omasta mielestä? Mä en edes tarvitse töitä, koska tulen toimeen ihan hienosti näinkin ja keväästä on tulossa tosi kiireinen jo muutenkin. Mutta tässä sitä tosiaan ollaan.

Ongelma on lähinnä siinä, etten tiedä missä haluan kesäni viettää. Mut nyt mun ei enää tarvitse valita? Kaikki vaihtoehdot tuntuu kamalilta kuitenkin. Voisin viettää kesäni täällä ihan mieluusti, mutta riskinä on, että kaikki kaverit katoaa kesäksi kuka mihinkin. Ja sitten olen yksin täällä yli kolme kuukautta. Enkä usko, että siitä syntyy kovinkaan hyvä kesä. Ja mua ahdistaa jo nyt kaikki se mahdollinen hiljaisuus ja tekemättömyys. Soitin äidille eilen ja kerroin haastattelusta ja kuulin kuinka sen ääni tippui, kun se tajusi, että tää työ on täällä niin kuin sitten minäkin. Ja olin tosi pahoillani soittaessani äidille uudestaan tänään. Mut kyseessä on äidin ongelma eikä minun. Mut otan sen silti ihan liian raskaasti. Välillä musta tuntuu, että äiti ja isä ajattelee mun muuttavan takaisin kotiin kunhan oon suorittanut yliopiston loppuun. Tiedän kyllä, että mulla on omat ongelmani tämän itsenäistymisen kanssa, mutta äiti ei ainakaan tee tästä yhtään helpompaa. Miksei se voi käsittää, etten mä voi enää palata, ettei mikään enää koskaan voi olla niin kuin se joskus oli, että lapset kasvaa ja lähtee. Sen on pakko tajuta. On niin vaikeaa irrottautua, kun jatkuvasti kiskotaan takaisin.

Voisin viettää kesäni kotipaikkakunnallakin, mutta kolme kuukautta vanhempien kanssa ei houkuttele. Kotikotona on silti kuitenkin varmasti ystäviä ja se on ehkä kivoin kesäkaupunki. Mutta en osaa olla miettimättä mikä on se raja tai ikä, ettei mun enää kuuluisi tulla kesäksi kotiin. Pelkään ylittäneeni sen. Pelkään, että joku katsoo mua kieroon sen takia. Tuntuu, että jo viime kesänäkin töissä sitä joku ihmetteli. Mut jos mun on valittava kolmen kuukauden yksinäisyyden ja vanhempien välillä niin kai mä valitsen vanhemmat? (No siis onhan mulla täällä yksi "paikallinen" kaveri, mutta se on aina menossa ja toisen vanhemmat asuu noin tunnin ajomatkan päässä joten saisin kai suostuteltua sen toisinaan seurakseni, mutta tuntuu silti niin tyhjältä ja pelottavalta. En haluu olla näin yksin.)

Mulla on ollut kummallisen produktiivinen päivä tänään. Luin yhden Nerudan runokirjan ja sain tehtyä kaikki nettitehtävät. Mut jotenkin en kai aamulla vielä täysin tajunnut koko työ juttua ja kaikki paniikki ja muu paska on iskenyt vasta illalla. Mun piti käydä ostamassa kaupasta kurkkua ja vessapaperia, mut en päässyt liikkeelle, koska vaan itketti niin. Haluaisin joskus olla iloinen tällaisista jutuista. Töitä on vaikea saada, tosi monet jää ilman. Ja silti kun mä saan töitä, en iloitse vaan itken ja itken. Työpaikoista ja opiskelupaikoista kuuluisi olla iloinen, mut silti mä olen lähes aina tuntenut vaan silmitöntä paniikkia.

Meillä oli tiistaina yksi ainejärjestön juttu ja olin jo alkujaan kovin haluton lähtemään, mutta lähdin silti ja vihaan sitä kuinka orpo ja onneton olen ilman ystäviäni. Ne oli myöhässä ja muhun iski paniikki, koska en halunnut olla yksin, koska en osaa olla yksin. Kiipesin paljon portaita ja harjun huipulla hengitys oli nopea ja soi kovaäänisenä mun korvissa ja oli pimeää ja hiljaista ja vaikka olin vain hengästynyt portaista, tuntui se silti ruokkivan alkavaa paniikkia. Niin hiljaista, mut kaikki hengenvedot toisiaan kovaäänisempiä ja nopeampia ja hakkaava sydän ja paniikkipaniikkipaniik ja olisin halunnut liukua lumista mäkeä alas. Johonkin. En tiedä miksi tai mihin tai mitä hittoa. En ole kovin rationaalinen. Vihaan sitä, että pakeneminen tuntuu mulle luontaisimmalta ratkaisulta lähes kaikkeen. Ja sitä miten en vieläkään osaa olla puolituttujen ihmisten kanssa. Ja sitä miten en pärjää ilman mun ystäviä.

Tuntuu, etten ole edistynyt yläasteesta tai lukiosta mihinkään.

“I think about dying but I don’t want to die. Not even close. In fact my problem is the complete opposite. I want to live, I want to escape. I feel trapped and bored and claustrophobic. There’s so much to see and so much to do but I somehow still find myself doing nothing at all. I’m still here in this metaphorical bubble of existence and I can’t quite figure out what the hell I’m doing or how to get out of it.”

Tän hetken parhaat biisit on Daughteri Alone / With You, koko Sian This Is Acting -levy, Elastic Heart sekä Florencen Queen of Peace. Hei, minä viisi vuotta tulevaisuudessa: älä unohda kuinka mahtavia kaikki nää on. Älä unohda mitä Sian ja Flon äänet tekee sulle, miltä ne tuntuu kun niitä soittaa niin kovaa, että korviin sattuu. Ja mä tiedän, että joskus kaikki tää on merkityksetöntä, että tulee uusia artisteja ja bändejä, että kaikki vääjäämättä muuttuu. Mä en silti voi ymmärtää miten kaikki tämä voisi joskus olla jotain muuta kuin just sitä mitä mä kaipaan. Älä pliis unohda.

Hurts tulee Helsinkiin 8.3. ja haluaisin mennä, mutta en varmaan saa mentyä. En uskalla yksin. Vaikka Hurts juuri ehkä olisi sellainen bändi, jonka tahtoisin nähdä yksin. Mutta kaikki se odottelu ei yksin huvita.

Huomenna mulla ei ole luentoja, mutta käyn aamulla sairaalassa ja sitten mennään katsomaan porukalla Deadpool. Ja sitten lauantaina niitä töitä. Voi hitto.

Otsikko: Florence + The Machine - Queen of Peace