Tahtoisin kirjoittaa useammin, mutta en jaksa

Mulla on ollut niin infernaalisen huono päivä, että oksat pois. Vaikkei oikeasti ole edes ollut kovinkaan huono päivä. Mut tuntuupahan äärettömän ikävältä vaan silti.

Aamulla satoi niin märkää lunta, että se ehti vartissa kastella hiukseni lähes läpikotaisin. Ja sitten minua masensi ja harmitti ja paleli ja istuin kaksi tuntia luokan perällä torkkuen ja haukotelle tekemättä yhtään mitään tai osallistumatta yhtään mihinkään, mutta tulipa nimi läsnäololistaan. Fiilis on viime aikoina ollut vähän sellainen, että lukittaudun kotiin ikuisiksi ajoiksi enkä koskaan enää näyttäydy kenellekään.

Vietin kirjastossa neljä tuntia yrittäen saada selkoa itsenäisiin tehtäviin ja jostain syystä ystävän toisaalle suuntautuneet lounassuunnitelmat kolahtivat kovinkin kipeästi, vaikkei me oltu sovittu mitään, mutta olin automaattisesti olettanut saavani seuraa. Yksin syöminen ei enää varsinaisesti ole ongelma, mutta tunnen yksin aina jollain tapaa epäonnistuvani. Esim. bravuureihini kuuluu muun muassa maitolasin kumoaminen salaattilinjastolle (Jep! Tein sen taas tänään!). Seurassa tunnen olevani suojassa ja vaikka onnettomuuksia ja mokia toki sattuu silloinkin, niin onpahan ainakin joku, jonka kanssa nauraa tai ylimääräinen auttava käsi siivoamassa sotkuja. Yksin olen punainen ja takelteleva huutomerkki ja silmäpareja jollain valonnopeudella keräävä magneetti.

Osallistuin vapaaehtoiseen harjoitusryhmään yksin, koska ystäväni ovat laiskoja lusmuja ja mua itketti luennon alussa yksinäisyys ja oma osaamattomuus ja lumisade ja se kaatunut maitolasi ja koko päivä. Mutta sitten sain vihdoin kolmen luennon jälkeen aiheesta kiinni eikä itkettänyt enää ihan niin paljon. Tiedän, että seuraavalla luennolla ystävät taas kyselee miten sanavartalot erottaa suffikseista enkä mä halua kertoa sitä niille kun ne eivät kerran jaksaneet raahautua paikalle ja oppia asiaa itse, mut ehkä kohoan ylös ja olen parempi ihminen.

Kotiin polkiessani satoi taas suuria ja märkiä rättipäitä eikä mua enää haitannut ihan niin paljon, vaikka tipuinkin vettä sisälle päästessäni. Halusin loppupäiväksi vajota masennuskoomaan peiton alle, mutta oli vielä tarpeeksi voimia ylösnousemukseen ja kauppaan kävellessä lumisade tuntui jo rauhalliselta ja kauniilta.

Täällä uudessa kodissa on ihan mukava asua. Yritän vain tottua tähän ihmispaljouteen. Rapuissa käy jatkuvasti liike ja aamuisin liityn yliopistolle suuntaavaan suureen kansainvaellukseen. Joku on aina jossain. Posti tulee postiluukusta sisälle ja sen kolahdus saa minut edelleen hyppimään seinille. Yläkerran naapuri kääntää nupit kaakkoon joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä ja on tosi ikävää aloittaa jokainen aamu pahantuulisena. Protestoin huudattamalla televisiota. Kuulen kaikki käytävässä käydyt keskustelut oven läpi sanatarkasti, mutta se ei oikeastaan haittaa. On kiinnostavaa "tutustua" naapureihin ja niiden vieraisiin. En enää näe ikkunasta autotielle, vaan neljän kerrostalon muodostamalle sisäpihalle ja se on vähän ikävää, mutta ei suuri vika. Ainakaan ei kuulu autojen ääniä.

Maailma on hirveen kova ja mä oon kai liian pehmee. Oikeasti pidän itsestäni paikka paikoin, mutta musta tuntuu silti siltä, että oon saanut vääränlaiset ominaisuudet. Musta tuntuu, ettei herkkyydellä ole mitään oikeaa sijaa tässä maailmassa ja vaikka mä pidänkin siitä piirteestä itsessäni niin ei sillä pärjää. Miksei voisi olla edes vähän kovempi. Kun tuntuu, että siitä mistä muut saa mustelmia, multa murtuu luut. 

Olen edelleen hyvä pelkissä pyöristetyissä puolitotuuksissa ja toivon, et voisin oppia olemaan rehellinen edes itselleni. Ja sitten ehkä muille. Ilmeisesti jos asian kieltää tarpeeksi voimakastahtoisesti, se menee piiloon jonnekin ja unohtuu. Ja oon tehnyt niin liian monelle asialle. Ikävintä on tietenkin, kun ne muistuu takaisin mieleen. 

Yhä useammin tuntuu keskusteluihin syntyvän aukkoja ja tilaisuuksia, jotka voisin täyttää olemalla avoin, mut jänistän joka kerta. Annan ihmisten puhua ja olettaa minusta asioita, jotka eivät ole totta, mutta minusta ei kai ole totuutta kertomaan. 

Paljastin yhdelle ystävälle joululoman lopussa, että mulla on ollut vähän vaikeuksia motivaation ja koulutöiden suhteen, ja että pärjääminen pelottaa ja ystävä oli hyvin rohkaiseva ja luottavainen ja mun oli vähän kevyempi olla. Ongelmani jakamisen kanssa on siinä, että tarvitsen aina jonkin aasinsillan aiheeseen ja sopivia esiintyy harvoin. En voi vaan aloittaa ja kertoa, että viime aikoina on nyt tuntunut tältä. Jonkun täytyy kysyä ja olla aika tunkeilevakin, että saan jotain ulos. Ja se on nurinkurista, koska tahdon jakaa?? Pliis ottakaa tää kaikki pois mun sisältä, mä en jaksa enää. 

Ikävöin vihreää nurmea ja aaltoja rantakallioilla ja pehmeää tuulta ja kaikkea sitä mikä tällä hetkellä hautautuu lumikinosten alle. Tulisi jo kevät.

Huomenna lupasin lähteä baariin ystävän ja sen minulle täysin tuntemattoman ystävän kanssa. Hirvittää, mutta kaikesta selviää. Sillä periaatteella kai yritän setviä tietäni tässä elämässä.